Ilmastovanhemman yöpöydältä: Teemestarin kirja

Paula Sankelo on yhden lapsen äiti ja asuu perheineen viihtyisässä Itä-Helsingin lähiössä.

Paula Sankelo on yhden lapsen äiti ja asuu perheineen viihtyisässä Itä-Helsingin lähiössä.

— Miksei lunta ja jäätä enää ole?

Äiti oli katsonut minua ja kuitenkin minun lävitseni, kuin olisi yrittänyt nähdä ajatusten ja sanojen ja vuosisatojen läpi, talviin jotka olivat poissa.

— Maailma muuttui, hän oli sanonut. — Useimmat uskovat, että se muuttui itsestään, vaati omakseen sen, minkä aika oli täysi. Mutta paljon tietoa katosi Hämärän vuosisadalla, ja on niitäkin, jotka uskovat, että ihmiset muuttivat maailman, tahtomattaan tai tahallaan.

— Mitä sinä uskot?

Ilmastovanhemmilla ei ole lukupiiriä, mutta jos olisi, Emmi Itärannan romaani Teemestarin kirja kuuluisi ohjelmaan. Se on “kertomus tuhosta ja raunioista, valtameristä jotka kurkottivat kohti mannerten keskustoja ja nielivät maata ja makeaa vettä” — eli kertomus ilmaston lämpenemisestä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Skandinavian pohjoisosiin sellaisessa tulevaisuudessa, jossa ilmaston lämpenemisen keskeiset uhkakuvat ovat toteutuneet. Ja tulevaisuudessa, kuten nytkin, kaikkein pahin uhka ei ole resurssien niukkuus sinänsä, vaan ihminen. Uuden Qianin julma sotilashallinto säännöstelee vettä tiukasti, mutta toisille vettä riittää — niille, joilla on aseet.

Romaanin päähenkilö on teemestarin tytär Noria, teemestari itsekin. Suvussa kulkeneet teemestarien kirjat muodostavat yhteyden arvoituksellisen menneisyyden ja karun nykyisyyden välille. Tutkiessaan Hämärän vuosisadan oloja Noria joutuu valitsemaan, pysyykö lojaalina realistiselle tieteilijä-äidille vaiko perinteitä vaalivalle teemestari-isälle. Vai onko olemassa kolmas tie, Norian oma?

Teemestarin kirjassa on valtavirran nykykirjallisuudelle tyypillinen jännärijuoni: kerrontaa rytmittävät johtolankojen löytyminen, henkilöihin liittyvät paljastukset ja muut dramaattiset käännekohdat. Lukijaa pidetään jännityksessä aina loppuratkaisuun saakka. Tämä saattaa kutkuttaa toisia lukijoita, mutta itse en lämmennyt dekkarijuonelle. Menneisyyden salojen ratkominen on teknisesti epäuskottavaa ja muodostaa kiusallisen kontrastin sille, kuinka huolellisesti rakennettu ja todentuntuinen Itärannan tulevaisuusvisio on kokonaisuudessaan.

Toinen kontrasti muodostuu romaanin raa’an tulevaisuuskuvan ja runollisen kielen välille. Vastakohtaisuus on harkittua ja enimmäkseen toimii. Soinnuttelu tahtoo lipsahtaa söpöilyn puolelle esimerkiksi romanttisessa paikkojen ja aikakausien nimistössä (Menetetyt maat, Hämärän vuosisata, Kielletty metsä) sekä pehmeän soljuvissa henkilönimissä (Sanja Valama, Mai Harmaja, Lumi Vanamo). Henkilöt voi jopa melko tarkalleen sijoittaa hyvä—paha-akselille sen perusteella, kuinka sointuva nimi heillä on.

Kokonaisuudessaan Itärannan esikoisromaani kuitenkin onnistuu sekä vangitsemaan lukuhetkellä että viipymään ajatuksissa jälkeenpäin. Vaikka kirja sijoittuu tulevaisuuteen, sen keskeisin kauhukuva ei ole scifiä: vedestä on puutetta useilla alueilla jo nyt, ja ilmaston lämpeneminen pahentaa vesipulaa parhaillaankin. Kun lukee Uuden Qianin vesivalvojista ja vesirikollisista, ei voi olla surematta kuivuutta, josta eteläisemmillä seuduilla nytkin kärsitään.

Teemestarin kirjassa kaikkein hyytävintä on kuitenkin sen peruslähtökohta: kuvitelmamme siitä, kuinka tulevat sukupolvet syyttävät meitä ekokatastrofista, on kenties jopa liian optimistinen. Entä jos onnistumme sekoittamaan biosfäärin niin pahasti, että luonnonmullistuksia ja suursotia todellakin seuraavat hämärän aikakaudet ja yhteys menneeseen katkeaa?

Ehkäpä tulevaisuuden ihmiset — tai ainakaan tulevaisuuden tavikset — eivät ymmärrä osoittaa meitä syyttävällä sormellaan. Ne tahot, joilla on aseet, onnistunevat arkistoimaan historiankirjan tai pari. Tavallinen kansa kenties säilyttää menneestä muutaman tiedonmurun ja voi vain arvailla, mitä talvet olivat ja miksi ne katosivat.

Siinäpä miettimistä yön pimeiksi tunneiksi.

Kategoria(t): Blogi. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.