Minä olen ’Luonto’. Kyllä, luonto itsessään. En nyt mikään ’Luontoäiti’, ei sellaista nyt olemassa ole. Minä olen sen lammikon vesi, jolla huuhtelit pienet lapsenpolvesi, kun juostessasi ne hiekkatielle vahingoitit, mutta minä olen myös se maa, joka sinut sai kompuroimaan. Olen se hento tuuli, joka piti ilman mukavan viileänä nuoruutesi kesäpäivinä, mutta minä olen myös tuli ja salamat, jotka ovat tuhonneet sitä, minkä minä olen maailman päälle luonut. Hassua, eikö vain?
Ihmiset tekevät sitä samaa. Tuhoavat jotain, mitä ovat itse tehneet tai mitä toinen ihminen on tehnyt. Ihmiset tuhoavat joko itseään, mitä ovat luoneet tai sitä, mitä minä olen luonut. Kai se on ihmisten tarkoitus sitten tällä planeetalla, tuhota kaikki. Tiedän, tiedän, kuulostaa karulta, mutta sitä se lähinnä on. Ei se niin kamalaa olisi, jos vain yksi tai kaksi heittäisi silloin tällöin tikkarintikun tai karkkipaperin maahan, mutta kun sen saman toistaa yli seitsemän miljardia ihmistä, se ei enää ole niin ’okei’ juttu.
Sodaksi sitä virallisesti taidetaan kutsua, kun kaksi hieman ’tärkeämpää’ ihmistä kinastelevat jostain turhasta, ja pistävät sitten köyhät tappamaan toisensa, kuin se muka hyödyttäisi jotain. Luonnolla on kaikkein eniten päätösvaltaa ja voimaa, vaikka ihmiset yrittäisivätkin estää sitä. Yksinkertaisesta, hetken kestävästä pyörremyrskystä purkautuu energiaa enemmän kuin kaikista maailman ’ydinaseista’. Yhteensä. Käytännössä minä en häviä siinä mitään. lhmisethän siinä toisensa tuhoavat, kuin loiset jotka tuhoavat ruumiin hetkessä ravintoaineiksi. En häviä mitään, en yhtään mitään, ennen kuin maailma räjähtää, ja senkin aiheutan minä itse aikanani. He likaavat ilman kaasuillaan, aseiden tuhkalla ja aggressiivisilla ajatuksillaan.
Niin, ovathan ihmisetkin ’osa luontoa’, ja minä olen Luonto, jolloin olen tavallaan osa ihmisiä, ja he ovat osa minua, mutta ei se nyt niin mene. Jos ihmiset kuolevat, en minä kuole. Vaikka eläimet kuolevat, minä en kuole. Otetaan nyt esimerkki: vaikka geeneissäsi on äitisi ja isäsi geenejä, eihän se tarkoita että ajattelet täsmälleen samalla tavalla, että kuulet heidän ajatuksensa, tai että vaikka he kuolisivat, sinä kuolisit samalta seisomalta — eikä edes sitä, että ne geenit sinusta kuolisivat silloin.
Joten vaikka ihmiset tuhoavat itsensä hetki hetkeltä, olen ennemminkin kiitollinen siitä. Kuten alussa mainitsin, tuhoan itse sitä mitä olen luonut, mutta se johtuu siitä, että minun on pakko. Pikkuhiljaa, vähän kerrallaan, ihan rauhassa. En tuhoa sademetsiä kerralla, kuten ihmiset. Ja vaikka sitä myöntää en tahtoisikaan, olen pikkuhiljaa aloittanut myös tuhoamaan ihmisiä — tiedättehän, sairauksia, luonnonkatastrofeja, olosuhteiden rajuja muutoksia, mitä nyt ikinä keksinkään. Sairaudet erityisesti ovat tehokkaita.
En ole pahoillani siitä, että olen jo tuhonnut suuren osan ihmisistä. Olen saanut tarpeekseni ihmisten käytöksestä, siitä kuinka valitetaan kuinka ilmasto on lämmennyt, mutta harva vaivautuu tekemään mitään sen eteen. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua ’talvea’ ei edes pohjoisessakaan näe. Sääli sinänsä, henkilökohtaisesti rakastin talvea. Niin se menee, ihmiset ovat tuhonneet senkin. Miten sen nyt ikinä ajatteleekaan, lopputulos on sama: olipa kerran kaunis maapallo, vaan eipä ole enää!