Paula Sankelo on 32-vuotias yhden lapsen kotiäiti. Paula asuu viihtyisässä Itä-Helsingin lähiössä, lukee kävellessäänkin ja pitää talvesta.
Talkkari nojaa lumilapioon ja morjenstaa, kun lykkään lastenvaunuja ulos kerrostalomme alaovesta. Koska minulla, lapsella tai talkkarilla ei ole kiire, viritämme keskustelun.
Lunta on piisannut, toteamme. On tänä talvena ollut lapioimista, on tosiaan.
(Näen miehen useimmiten joko nojailemassa mietteliäänä lapionvarteen tai tupakoimassa. Pois se kuitenkin minusta, että häntä moittisin. Päinvastoin: on ihailtavaa, että joku sentään ymmärtää järjestää työtahtinsa leppoisaksi.)
Valmistaudun henkisesti samaan vanhaan virteen, jonka tänä talvena moni on kuullut puhekumppaniltaan:
”…ja ilmastoko mukamas lämpenee, heh heh. Eivät ne sääprofeetat ja muut sammakkomiehet tiedä mitään.”
Päätän kerrankin ennättää edelle. Vedän henkeä ja tokaisen:
”Voi olla, että lumikelit tästä vain pahenevat. Ilmaston lämpeneminen saattaa aiheuttaa meidän leveysasteillemme lisää sadantaa talvisaikaan, eikä suinkaan vähälumisia talvia.”
”Näin se on”, myöntelee talkkari. ”Hulluun suuntaan ollaan menossa.”
”Ellei sitten ihmiskunta muuta kurssia”, jatkan hiukan hämmentyneenä siitä, että ennakoimaani latteutta ei kuulunutkaan.
”Eipä tässä ole kovasti aikaa korjata suuntaa, ehkä vain parisenkymmentä vuotta”, talkkari arvioi ja pistää röökiksi.
Sanomme heipat ja lähden vaunulenkille ristiriitaisin tuntein. Ei ole mukavaa tulla ensimmäiseksi aamulla muistutetuksi siitä, että ihmiskunta elää kohtalokkaiden päätösten aikaa. Tässä voi käydä huonostikin.
Toisaalta pieni sananvaihto oli virkistävä. Kerrankin en itse joutunut olemaan se pahanilmanlintu, joka raakkuu väsyneesti, etteivät täkäläiset lumikinokset vielä jääkautta tee.
Päätän seuraavalla kerralla taputtaa talkkaria olalle, kiittää hyvästä työstä ja todeta, ettei toivoa kannata vielä heittää. Jos me tavalliset tallaajat heräämme tosissamme ilmastokatastrofin uhkaan, ehkä päättäjätkin pian laittavat lapiot heilumaan.