Paula Sankelo on yhden lapsen äiti ja asuu perheineen viihtyisässä Itä-Helsingin lähiössä.
Oletko koskaan kuullut väitettävän, että ilmastonmuutoksen keskeisiä uhkia nimenomaan Suomen leveysasteilla ei ole kuvailtu riittävän selkeästi ja helppotajuisesti? Minä olen, useinkin.
Kun kuulen tämän toteamuksen seuraavan kerran, aion vastata: kannattaa lukea Laura Lähteenmäen tuore North End -trilogia. Siinä on tulevaisuudenkuvaa kerrakseen!
North End -kirjat Niskaan putoava taivas (2013), Kaiken peittävä tulva (2013) sekä Karrelle polttava helle (2014) kuvaavat Suomea 2070-luvun alussa. Tulevaisuutta tarkastellaan kolmen teini-ikäisen tytön — Teklan, Lunan ja Aasan — näkökulmasta. Sarja on suunnattu nuorille, mutta kuten hyvässä nuortenkirjallisuudessa aina, pureksittavaa riittää myös aikuisyleisölle.
Luvassa vaihtelevaa
Lähteenmäki kuvaa Suomea tilanteessa, jossa globaalia ilmaston lämpenemistä ei ole saatu hillittyä ajoissa. Kuten kirjojen nimistäkin voi päätellä, pohjoisten seutujen suurimmaksi ilmasto-ongelmaksi ei ole muodostunut lämpeneminen sinänsä, vaan siitä aiheutuva sään äärevyys. Tässä tulevaisuusskenaariossa merijäiden sulaminen tuottaa Keski- ja Pohjois-Suomen alueelle erittäin kylmät ja runsaslumiset talvet sekä mittavat kevättulvat. Kesät ovat kuumat ja auringon säteily konkreettisestikin karrelle polttavaa, sillä UV-säteily on lisääntynyt rajusti.
Kirjoissa ei avata kaikkien kehityskulkujen fysikaalisia taustoja, ei esimerkiksi UV-säteilyn lisääntymisen syitä. Ilmiö on kuitenkin todellinen: alailmakehän lämpeneminen viilentää yläilmakehää, mikä puolestaan kiihdyttää otsonikatoa. Kaiken kaikkiaan Lähteenmäki on tehnyt taustatyönsä huolellisesti.
Pahin mahdollinen maailma?
Dramaattisista nimistään huolimatta North End -kirjat eivät ole jännäreitä, joiden kliimaksiksi kohoaa taistelu luonnonvoimia vastaan. Vaikka ilmasto-olot ovat vaihtelevuudessaan haastavat, ne ovat joka tapauksessa tulevaisuuden ihmisille arkea, eivät poikkeustiloja. Ja jos säät ovatkin ankaria, niin arki on kovaa muutenkin: tuhlaileva elämäntapamme on sabotoinut tulevien sukupolvien hyvinvointia usealla tavalla. Esimerkiksi tavanomaisiin tulehduksiin kuollaan, koska yleisimmät bakteerit ovat jo kaikille antibiooteille resistenttejä – uskottava kehityskulku sekin.
Kyse lienee omasta pessimismistäni, mutta minusta North Endin maailma ei karuudestaan huolimatta ole pikimusta dystopia. Kaikki mahdollinen ei suinkaan ole mennyt pieleen. Laajoja kansainvälisiä selkkauksia ei vaikuttaisi kirjojen maailmassa olevan käynnissä, vaikka ilmastopakolaisuutta esiintyykin. Itse valtio suojelupoliiseineen ja elektronisine valvojineen ei salli kansalaisille tiedonkulun vapautta, mutta ei toisaalta ole ylettömän kontrolloiva.
Eräs keskeinen kehityskulku on kirous ja siunaus yhtä aikaa: ympäristömyrkkyjen tähden ihmisten lisääntymiskyky on heikentynyt. Tämä on inhimillinen tragedia monelle, mutta helpotus globaalin kestokyvyn kannalta.
Menneet ja tulevat mummot
Vaikka vauvoille ei riitä rokotteita, nuoriso on aliravittua, keski-ikäisten hampaat tippuvat suusta ja nuhaan voi kuolla, North Endin vanhukset elävät hyvinkin vanhoiksi. Vanhat henkilöhahmot myös tuovat kirjoihin sen näkökulman, johon itselleni on helpointa samastua. Mummot ja papat muistelevat menneitä tuhlauksen aikoja epäuskon sekaisella huvittuneisuudella:
“Vaikka Luna oli tottunut kuuntelemaan mummon paasausta, hän kuunteli taas miten mummo uusi vaatevarastonsa keväisin: uudet kengät, persikanväristä huulikiiltoa, kevätajeluja ostoskeskuksiin…
— Olivatko tiet kunnossa?
— Tietty! mummo rähähti, — meillä oli leveät baanat joka paikkaan ja supernopeat junat posottivat tänne saakka, lentokoneet halkoivat ilmaa ja laivat kyntivät ulappaa!
Mummo melkein lauloi ja alkoi pyörittää soijajauhopullia, jotka aikoi paistaa ennen sähkökatkoa.
— Ehkä ehdin tehdä naurismuusinkin, mummo sanoi ja vilkuili kelloa.
Mummo ehti, ja Luna sai pitkästä aikaa vatsansa täyteen, kun hänen ei tarvinnut jakaa vähiä ruokia isän, poikien tai Teklan kanssa.”
Tervaskantojen perspektiivin kautta kirjojen nuorille valkenee jotain keskeisen tärkeää: vaikka tuhlailun aikakausi kuulostaa yltäkylläiseltä paratiisilta, eivät sen kokeneet haikaile menneisyyttä takaisin. Lähteenmäen kuvaama 2070-luvun sulkeutunut Suomi on omalla tavallaan rauhallisempi, juurevampi ja maanläheisempi paikka kuin 2000-luvun alun kerskakulutus-Suomi. On hyvä viljellä kasvimaata, kierrättää vaatteet äidiltä tyttärelle, säästää liha juhlaruoaksi ja kylpeä viikoittain saunassa. Tulevaisuuden ekoratkaisut eivät välttämättä ole innovaatioita, vaan isovanhempiemme ikäpolven itsestään selviä käytäntöjä, joihin palaamiseen liittyy tietty nostalgian hehku. Kirjailija onnistuu kuvaamaan näitä Muutoksen jälkeisen ajan lohdullisiakin puolia arkisen kauniisti, ilman turhaa niukkuuden romantisointia.
Uskoako vai ei?
On rohkeaa väittää, että kaunokirjallisuus voisi kuvata todellisuutta kovin tarkasti, saati sitten tulevaisuuden maailmaan sijoittuva kirjallisuus. Todentuntuisuus tai sen illuusio on joka tapauksessa North End -kirjojen vahvimpia puolia: sarja kestää erinomaisen hyvin vertailun esimerkiksi Sitran tulevaisuusselvityksen kanssa. Vaikutelma ei kuitenkaan ole oppikirjamainen, vaan teksti pakottaa eläytymään tulevaisuuden nuorten maailmaan. Kun Teklan varpaat paleltuvat, on pakko vetää itselle villasukat jalkaan.
Myös Sitran vahvasti ennustama yhteiskunnallinen epätasa-arvo on voimissaan North Endissä. Vaikka tavallisten työläisten ja jopa kotimaisten tehtaanomistajien arki on niukkaa, Lähteenmäen kuvaamassa 2070-luvun Suomessa on edelleen oma kansainvälisten kapitalistien luokkansa. Epätasa-arvon teema korostuu etenkin trilogian päätösosassa, jossa taistellaan kaivoksella uhkaavaa ympäristötuhoa vastaan. Trilogian keskeinen sanoma onkin, että jopa ekokatastrofin jälkeisessä maailmassa rahan valta uhkaa jyrätä sekä ihmisoikeudet että luonnonsuojelun. Perin lohdutonta — ja varsin uskottavaa.
Lähteenmäen kuvaamia synkimpiä kehityskulkuja voi onneksi vielä koettaa torjua yhteiskunnallisen toiminnan kautta. Yksityisenä kansalaisena ehkä kannattaisi myös opetella kasvattamaan pottuja, keritsemään lampaita ja neulomaan kunnollisia villasukkia. Ilmastonmuutosta tällainen puuhastelu ei hillitse, mutta kenties taidot tulevat tositarpeeseen jossain vuosisadan puolivälin paikkeilla. Jos itse elän vuonna 2070, olen tuolloin 90-vuotias ja toivottavasti sellainen teräsmummo, joka vielä kuokkii nauriitkin muusiin.
