Kesällä 2018 se alkoi

Paula Sankelo on 6-vuotiaan lapsen äiti, asuu Itä-Helsingissä ja kutoo villasukkia kesät talvet.

Suomen kesä 2018 on ollut ahdistava. Vielä tätä kirjoittaessani ei ole saatu helpotusta helteeseen, yhä viipyy ”käristyskupoli” Pohjois-Euroopan yllä ja meilläkin tuskaillaan trooppisia öitä. Luulenpa myös, että ahdistus ilmaston lämpenemisestä jää kireydeksi takaraivoon tai puristukseksi kurkkuun vielä silloinkin, kun helleputki katkeaa.

Esimerkiksi Japanissa, Kaliforniassa, Kreikassa tai vaikkapa naapurimaassa Ruotsissa tämä kesä on monelle painajaismainen. Olemme kuitenkin saaneet myös Suomessa jo esimakua siitä, millä kaikilla tavoilla ilmaston lämpeneminen meitä koettelee.

Sato jää huonoksi. Ruoan ennustetaan kallistuvan. Vanhuksia kuolee nestehukkaan. Siilit ja oravat nääntyvät. Simpukoiden ja kalojen ruumiita nousee kuumien järvien pinnalle haisemaan. Itämeri on leväpuuroa. Pohjaveden pinta laskee monin paikoin. Karjaa teurastetaan, koska rehu loppuu. Marja- ja sienisato kärsii. Junat hyytyvät kiskoille ja itse kiskotkin vääntyvät kuumuudesta. Sairaalat ja hoitokodit ylikuumenevat, lääkkeiden säilytys vaarantuu.

Ilmaston lämpeneminen on ollut tiedossa jo vuosia, jopa vuosikymmeniä. Povaan silti, että tulevina vuosina muistelemme kesää 2018 ja miettimme: ”Silloin se alkoi.” Tänä kesänä ilmaston lämpeneminen tuli meillekin todeksi. Emme jaksaneet enää kääntää ajatuksiamme muualle, yrittää paeta kiireeseen tai kulutukseen tai viihteeseen. Emme jaksaneet teeskennellä, ettemme eläisikään kiihtyvän katastrofin keskellä.

Kuinka tämä todellisuus, kaikki sen herättämä suru, ahdistus ja pelko kohdataan? Siitä on puhuttu julkisuudessa paljonkin viime aikoina, ja Panu Pihkala on kirjoittanut aiheesta mainion kirjan. Keskeistä on ainakin oppia ja tunnistaa, ettei ole ympäristöahdistuksensa ja surunsa kanssa yksin. Nämä tunteet ovat yhteisiä, ja niitä täytyy oppia käsittelemään yhteisöinä. Yhdessä meidän on myös ryhdyttävä ekologiseen jälleenrakennukseen.

Mitä uutta sinä laitat omassa elämässäsi alulle kesällä 2018? Mihin olet valmis ryhtymään, jotta edistät ilmastotuhon sijaan toipumista ja uudistumista?

Yksilön näkökulmasta tarkastellen relevantteja ilmastotekoja on aika rajallinen määrä: on syytä syödä kasvispainotteisesti tai vegaanisesti, luopua kaikesta ei-välttämättömästä henkilöautoilusta sekä lomalennoista, käyttää ympäristöystävällistä sähköä, asua kohtuullisen kokoisessa asunnossa ja minimoida kulutus. Kaikki nämä teot ovat kunniakkaita, jopa välttämättömiä, eikä niitä ole syytä väheksyä. Ehkä muistat vielä kesän 2018 ennätyshelteiden lisäksi siitä, että päätit ryhtyä kasvissyöjäksi, muuttaa kimppakämppään tai lakata lentämästä lomalle. Siinä tapauksessa onnittelen sinua!

Entä mihin kykenet kansalaisena, äänestäjänä tai perheenjäsenenä? Mihin kaikkeen voit omaa lähiyhteisöäsi kannustaa? Voiko äänesi kuulua lähiyhteisöä laajemmalle?

Oletko valmis aloittamaan kampanjan, jotta työpaikallasi tai oppilaitoksessasi aletaan tarjota vegaanista ruokaa? Ryhdytkö edistämään uusiutuvan energian tuotantoa taloyhtiössäsi? Perustatko kaupunkiviljelmän? Liitytkö ympäristöjärjestöön, joka harjoittaa väkivallatonta suoraa toimintaa? Otatko yhdessä ystäviesi kanssa yhteyttä pankkiinne, joka sijoittaa fossiilisiin polttoaineisiin?

Mikäli olet työssä, kenties päätät tehdä jonkin työhösi liittyvän suunnanmuutoksen. Päätätkö yrittää vaihtaa sellaiseen työpaikkaan, joka on pyöräilyetäisyydellä kotoa? Kieltäydytkö lentämästä työmatkoja, mikäli se ei ole ehdottoman välttämätöntä? Oletko ylipäänsä sellaisessa työssä, joka on ekologiselta kannalta katsoen kestävää? Jos et ole, niin onko sinun mahdollista jo kouluttautua uudelle alalle? Jossakin vaiheessa sinun täytyy.

Jo työajan lyhentäminen on ilmastoteko itsessään, mikäli se samalla vähentää kulutustasi. Luonnollisesti tämä ei ole mahdollista niille, joiden toimeentulo on tiukalla muutenkin tai joilla töitä ei ole. Downshiftaamisen ei kuitenkaan tarvitse olla vain keskiluokan söpöä kotoilua: se, että mahdollisuuksien mukaan tietoisesti työskentelemme vähemmän, on radikaali teko tässä yhteiskunnassa, joka edelleen ääneenlausutusti tähtää talouskasvuun.

Erityisen ajankohtainen kysymys on: ryhdytkö vaatimaan, että ilmastonmuutos nousee seuraavat eduskuntavaalit ratkaisevaksi teemaksi? Valitseko oman ehdokkaasi sillä perusteella, kuka kannattaa riittävän radikaaleja tekoja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi? Menetkö mukaan tällaisen ehdokkaan tukiryhmätyöhön? Vai ryhdytkö itse ehdolle?

Kuumuus ja kuivuus ovat synnyttäneet Euroopassa laajoja maastopaloja kesällä 2018.

 

Kuinka radikaali juuri sinä kykenet olemaan? Se on vaikea kysymys, etkä todennäköisesti tiedä vastausta vielä itsekään. Kokeilemalla asia selviää.

Ekologinen jälleenrakennus ei tietenkään ole sankarillisten yksilöiden tehtävä, vaan yhteinen ponnistus. Mikäli kuitenkin kykenemme tekemään myös oikeita henkilökohtaisia ratkaisuja, ne antavat meille voimaa ja ylpeyttä jatkaa eteenpäin. Herkistymme ympäristösurulle ja meitä ahdistaa, mutta tarvitsemme myös voimaa ja ylpeyttä, mikäli aiomme säilyttää toimintakykymme.

Kun kirjoitan tätä, katselen samalla lastani, joka nukkuu hikipisaroita otsallaan. Helteen vuoksi olemme olleet ärtyisiä ja levottomia, ja päivällä lapselle on tullut ärähdeltyä. Yöaikaan sellainen aina kaduttaa.

Lapseni tulevaisuuden ajatteleminen on pelottavinta, mitä tiedän. Kun pyydän sinua toimimaan, teen sen tietysti lapseni vuoksi. Pyydän kuitenkin myös tätä: anna arvokas lahja omalle, tulevalle itsellesi. Anna ylpeä muisto siitä, että kun ilmastonmuutoksen todellisuus iski Suomeenkin kesällä 2018, sinä surit, mutta uskalsit toimia.

Kategoria(t): Blogi. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.