Havu Pellikka on helsinkiläinen ilmastovanhempi.
Ilmastovanhemman yöpöydältä: This Changes Everything — Capitalism vs. the Climate. Osa 1.
Monen ilmastovanhemman yöpöydältä voi juuri nyt bongata Naomi Kleinin uutuusteoksen This Changes Everything — Capitalism vs. the Climate. Koska yhteen bloggaukseen mahtuisi kirjan annista vain pintaraapaisu, päätimme käsitellä sitä porukalla kokonaisen blogisarjan voimin.
Klein ampuu kovilla heti kirjan ensilehdiltä lähtien. Hän ohittaa olankohautuksella tutut denialistit, jotka sinnikkäästi kieltävät ihmisen vaikutuksen ilmastoon. Paljon suurempi ongelma on se valtava nukkuvien joukko, joka ei kiistä uhkaa, mutta sulkee silmänsä sen seurauksilta. Tai tarkemmin: he kyllä myöntävät kaukaiset tulevaisuuden uhkakuvat, mutta eivät sitä, mitä ilmastonmuutoksen todellisuuteen herääminen vaatii meiltä juuri nyt.
Klein listaa nukkuvien puolueeseen kuuluvia:
He, jotka lukevat ehkä kauhistuen uutisia, mutta unohtavat ne käännettyään sivua. Ja maitoakin piti hakea kaupasta.
He, jotka sepittävät itselleen tuutulauluja ja luottavat siihen, että sadan vuoden aikana insinöörit kyllä keksivät keinon. Onhan ihminen nokkela otus tiukan paikan tullen.
He, jotka järkeilevät: on parempi keskittyä nyt talouskasvuun, jotta olemme paremmassa asemassa sitten kun katastrofit iskevät.
Osansa saavat myös ostoksensa kangaskassissa kantavat, tuulisähköjunalla lomalle kiitävät, käsinpoimittuja luomuviikunoita kuluttavat ekoeläjät. He keskittävät ponnistelunsa siihen pikkuruiseen ongelman osaan, jota he voivat hallita. Toinen silmä pysyy kuitenkin visusti kiinni.
Itse lisäisin listaan heidät, jotka vaipuvat kyynisyyteen ja pessimismiin. Peli on jo menetetty, ei ole muuta tehtävissä kuin nauttia niin kauan kuin vielä voi. Usein nousee Kiina-kortti: eiväthän meidän päästömme mitään vaikuta, kun ne kaikki muut. Mutta mitä muuta tämä on kuin taas yksi tapa perustella itselleen se, että elämää voi jatkaa niin kuin ennenkin?
Puoliso listaa vielä heidät, jotka käyvät jonkinlaista sisäistä anekauppaa. Kun syön tänään tofua enkä pihviä, voin huomenna lentää hyvällä omallatunnolla lomalle Thaimaahan.
Tapoja suhtautua ilmastonmuutokseen on siis monia, mutta Kleinin viesti on, että lähes jokaisessa meissä asuu pieni denialisti. Se on keino pysytellä omalla mukavuusalueella ja varmaankin myös keino suojata mielenterveyttä. Mutta ellemme uskalla kohdata ongelmaa silmästä silmään, emme voi sitä myöskään ratkaista. Meidän ei tarvitse muuta kuin unohtaa ja jatkaa samaan malliin kuin ennenkin, niin huomaamme ennen pitkää olevamme tilanteessa, johon emme uskaltaneet edes kuvitella joutuvamme.
Uskallammeko siis katsoa?
Ja jos uskallamme, mitä siitä seuraa?
Kleinin mukaan emme ole vielä uskaltaneet, koska se vaatisi meitä muuttamaan kaiken, koko elämäntapamme. Tässä piilee kuitenkin ilmastonmuutoksen valtava mahdollisuus. Jos onnistumme kehittämään tavan elää sopusoinnussa luonnon reunaehtojen kanssa, voimme samalla ratkoa pinon muita ongelmia alkaen globaalista eriarvoisuudesta aina yhteiskuntien turvattomuuteen ja epävakauteen.
Uskallan ainakin jatkaa lukemista, vaikka en tiedä olenko entiselläni kirjan suljettuani.