Silloin, kun kaikki oli vielä hyvin, oli toivoa. Silloin, kun ihmiset luulivat kaiken menevän parempaan suuntaan, toivo sai ihmiset uskomaan, ettei heidän tarvinnut enää ottaa osaa asiaan. Mutta mikään ei tapahdu itsestään, kaikelle on aina tekijänsä. Niinpä vehreä planeettamme jatkoi hidasta turmeltumistaan salassa tuhoajiensa sinisilmäisiltä katseilta.
Vuoteen 2050 mennessä maailma oli pysäyttämättömien muutosten kourissa. Maapallo oli lämmennyt kohutut viisi astetta yhä kiihtyvällä nopeudella, mikä oli saanut Siperian ikiroudan ja napojen jäätiköt sulamaan täysin. Saharan autiomaa oli laajentunut miltei eteläisimpään Afrikkaan asti, unohtamatta Välimeren aluetta – Espanjaa, Kreikkaa, Etelä-Ranskaa… Miljoonat ihmiset olivat muuttaneet pohjoiseen, pakoon julmaa kuivuutta, joka näännytti alueen koko ekosysteemin. Myös merenpinnan nouseminen pakotti etelän ihmiset pakolaisiksi kauas Pohjoismaihin. Ylikansoitettu pohjoinen, jonne joku venäläinen tiedemies oli joskus uutta jääkauttakin ennustanut, oli sekin lämmennyt huomattavasti. Tulvat, sateet ja pyörremyrskyt koettelivat kansaa jatkuvasti. Lämpenemisen mukana levinneet tartuntataudit, kuten malaria, saapuivat etelän kansan mukana uusiin, pohjoisempiin maihin, joissa ne aiheuttivat lähes paniikinomaista joukkohysteriaa.
Kun yleinen talous romahti vuonna 2027 alkaneen laman seurauksena, syntyi ylitsepääsemätön hyperdeflaatiokierre, joka osaltaan aiheutti työttömien määrän kasvun kymmenkertaistumisen. Mitä enemmän työllisyysaste laski, sitä enemmän rikollisuus lisääntyi. Edes ennen niin turvallisessa Suomessa ei voinut kävellä yksin julkisella paikalla keskellä kirkkainta päivää. Arkipäivän elämään kuuluvat näpistykset ja tappelut maallisesta mammonasta, elintilasta, ruoasta ja jopa puhtaista vaatteista, aiheuttivat rikollisuuteen perustuvan jengikulttuurin uudelleensynnyn. Ihmiset jakaantuivat omille reviireilleen yksilöinä tai pienissä ryhmissä ilman kunnollista suojaa tai ruokaa.
Pohjoismaissa malariasta oli tullut hallitsemattomasti levinnyt pandemia. Maapallon väestö oli laskenut runsaasta kymmenestä miljardista alle miljoonaan. Viimeiset ihmiset asuivat hajallaan, epätietoisina ja vainoharhaisina entisten saamelaisten alueilla. Yksinäisyys sai ihmisistä heikkoja. Toivo oli kaihertanut heidän mieliään pitkään ja loputtomasti he olivat tuijotelleet taivaan tähtiä ajatellen, että vielä kaikki palaisi joskus ennalleen. Toivosta he eivät voineet luopua edes palaessaan maanpäällisen helvetin tuomionliekeissä. Vaikka toivohan oli se, joka heidät sinne oli kädestä pitäen saattanut.