Itsekästä moralisointia?

Liisa Selvenius-Hurme on Ilmastovanhempien puheenjohtaja. Liisa on kohta keski-ikäinen kahden lapsen äiti, joka haaveilee kesämökistä ja rakastaa vuodenaikojen vaihtelua.

Liisa Selvenius-Hurme on Ilmastovanhempien puheenjohtaja. Liisa on kohta keski-ikäinen kahden lapsen äiti, joka haaveilee kesämökistä ja rakastaa vuodenaikojen vaihtelua.

Ilmastovanhemmat on saanut julkistamisensa jälkeen valtavasti hyvää palautetta. Hyvästä vastaanotosta ja vanhempien ilmastoliikkeen tarpeellisuudesta kertovat kohta kaksi tuhatta allekirjoitusta ilmastolakivetoomuksessamme, kymmenet uudet jäsenhakemukset ja yli tuhat Facebook-tykkääjää. Mutta toisenkinlaista palautetta on tullut.

Itsekästä, totesi joku keskustelija kuultuaan Ilmastovanhemmista. Moralisointia, sanoi toinen. Lasten hyväksikäyttöä ja pelottelua, syytti kolmas.

Arvelin jo ennen yhdistyksemme julkistamista, että tulemme saamaan kritiikkiä. Ymmärrän kyllä osan kritiikistä. Saan itsekin kylmiä väristyksiä vanhemmista, jotka puolustavat omien lastensa etuja kynsin ja hampain, ympärilleen katsomatta.

Olen miettinyt paljon motiivejani lähteä mukaan vanhempien ilmastoliikkeeseen; olenko liikkeellä vain itsekkäistä syistä? Vanhemman halu suojella lapsiaan on vaistonvarainen, voimakas tunne, joka voidaan varmasti nähdä myös itsekkyytenä: ”Minä ja minun lapset, ei niistä muista niin väliä”. Mutta kyse ei ole siitä, että me Ilmastovanhemmat haluaisimme vain maksimoida omien lastemme mahdollisuudet pärjätä tässä maailmassa. Jos haluaisin ainoastaan pelastaa omat lapseni, ostaisin bunkkerin, säilykkeitä, lääkkeitä ja aseita. Se olisi kai varmin tapa selvitä tulevaisuudessa, tuli mitä tuli. Sen sijaan haluamme pelastaa maapallon lapsillemme ja heidän jälkeensä tuleville. Me haluamme suojella lapsia ilmastonmuutoksen runtelemalta tulevaisuudelta.

Puhe lasten suojelemisesta koetaan herkästi moralisoivaksi. Onhan niin, että äiti- tai isäkorttia heilutetaan keskustelussa usein, kun halutaan todistella omien tarkoitusperien oikeellisuutta ja puhtautta: ”Kyllä minä tiedän, minulla on lapsia”. Yhdessä muiden Ilmastovanhempien kanssa otan tietoisen moralisoivaksi äidiksi leimaantumisen riskin ja puhun siitä, että ilmastopolitiikassa on kyse meidän lastemme ja muiden lasten suojelemisesta. Jääkarhujen kärsimyksistä ja sukupuuttoon kuolevista sammakoista on puhuttu ilmastokeskustelussa jo vuosia. Ja mihin se puhe on johtanut? Ei ainakaan päästövähennyksiin. Päinvastoin, kasvihuonekaasupäästöt jatkavat kasvuaan ja ilmastonmuutos etenee kiihtyvällä tahdilla.

Nyt on korkea aika puhua siitä, että ilmastonmuutos vaikuttaa jo olemassa oleviin ihmisiin: meidän lapsiimme ja muiden lapsiin. Ihmisiin, joiden tulisi voida katsoa toiveikkaasti tulevaisuuteensa. Siksi meidän on puhuttava lapsista.

Ilmastoa ei pelasteta hymistelemällä ja kiittelemällä kelvotonta ilmastopolitiikkaa. Jotta onnistuisimme päättämään ilmastohiljaisuuden ja saisimme ihmiset havahtumaan ilmastonmuutoksen todellisuuteen, meidän on myös peloteltava. Jos siis pelottelulla tarkoitetaan sitä, että esitämme perustellun näkemyksen lapsiamme odottavasta tulevaisuudesta, jos ilmastonmuutoksen hillitsemiseen ei tosissaan ryhdytä. Lapsia emme kuitenkaan pelottele. Yhdistyksemme viesti on suunnattu aikuisille, joilla on valtaa ja vaikutusmahdollisuuksia.

Kritiikki on hyvästä. Se saa meidät tarkastelemaan omia motiivejamme ja miettimään, miten saisimme viestimme perille oikein. Toivon, että kritiikin esittäjät malttavat tutustua yhdistykseemme ja sen tavoitteisiin. Ja toivon, että saamme palautetta myös siitä, miten voisimme vielä paremmin saada sanomamme perille ja äänemme kuuluviin.

Kategoria(t): Blogi Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.