Harriet Rabb on tamperelainen ilmastovanhempi ja kahden lapsen äiti, joka on ottanut missiokseen niin vanhempana kuin ammatillisestikin tasoittaa lasten tietä odotettavissa olevan murrosvaiheen yli.
Illalla ei meinannut uni tulla, kun mietin, olenko kohtuuton lapsiani kohtaan. Mielessä risteili vuoropuhelu kymmenvuotiaan tyttöni kanssa lomakokemuksista. Useat hänen kavereistaan olivat lentäneet loman aikana vähintäänkin Keski-Eurooppaan, missä on tänä kesänä kärvistelty helteessä. Muutama tovi, niin hän joutuisi ensimmäisinä koulupäivinä kiirastuleen: kertomaan luokalleen olleensa ”vain” kotimaan kamaralla, muutamassa kaupunkikohteessa ja parilla pitemmällä mökkilomalla. Ja selittelemään, kuten minullekin, että missään nimessä hän ei suostuisi edes lentämään, lentopelkoinen kun on.
Olisimmehan mekin ehkä pystyneet lentämään pois kotomaasta. Kaksi viikkoa vuokramökissä on kuluiltaan samaa luokkaa kuin halpisluokan lennot Keski- tai Etelä-Eurooppaan ja majoitus siellä. Teimmekö siis lastemme kannalta väärin, kun elämyksiä ei haettu muita peesaten ja vielä tällä hetkellä vallitsevan hyvinvointikäsityksen mukaan kaukaa ja komeasti?
Kaukaa haettuja ja ulkoisesti näyttäviä elämyksiä lapsillemme. Tekeekö se heidät sisäisesti rikkaiksi? Vai pitäisikö meidän päästä juuri tästä illuusiosta pois? Suuri osa meistä ymmärtää jo, että vähähiilisessä yhteiskunnassa lento- ja kaukomatkat eivät ole mahdollisia samassa mittakaavassa kuin nykyään. He, jotka saavat lähimatkailusta kicksinsä, selviytyvät edes tällä yhdellä mittarilla mitattuna vähän helpommin elämäntapaamme odotettavissa olevasta murroksesta.
Miksi siis hätäilisin ja tässä vaiheessa sosiaalistaisin lapseni elämäntapaan, josta hänen tulee pian kivuliaasti oppia pois? Mökkiloma tuntui täyttävän perheenjäsentemme tarpeitten tynnyrit hyvin: kukaan ei olisi halunnut vielä viimeisenäkään päivänä lähteä pois. Miten saada tämä kokemus lapsen ja hänen lähipiirinsä mielessä yhtä arvokkaaksi tai jopa arvokkaammaksi kuin kaukomatka?
Näinä päivinä ja aikoina vaatii meiltä vanhemmilta henkistä kanttia tehdä kestäviä ja kauaskantoisia päätöksiä, joista jokainen edes pienellä tavalla luotsaa lapsiamme kohti elämäntapaa, joka tulee pakostakin olemaan heille arkea tulevina vuosina. Henkinen kantti tuleekin olemaan mittaamattoman arvokas voimavara kaikille, jotka joutuvat elämään tämän murrosvaiheen läpi. Parasta, mitä voimme lapsillemme tehdä, on kerryttää heille sitä!
JK: Kuusivuotias nuorimmaiseni laittoi viimeisenä mökkipäivänä saunaan tulemisen ehdoksi sen, että jatkan taas saunassa jo aloitettuja mielenkiintoisia kertomuksia aurinkolentokoneista ja ihmisen pyrkimyksestä laajentaa elinpiiriään myös maapallon ulkopuolelle. Ehkäpä me vanhemmat aliarvioimme täysin lastemme kyvyn omaksua uudenlaista todellisuutta. Minun lupaukseni tälle syksylle on se, että puhun näistä asioista enemmän lasteni kanssa heidän omaksumiskykynsä mukaisesti, en vain ilmastoaktiivisissa porukoissa aikuisten kesken.