Syyskuun lopulla Ilmastovanhemmat ja Hiilivapaa Suomi -kampanja järjestivät uusille ja vanhoille ilmastoaktivisteille päivän mittaisen tapahtuman Helsingin Vartiosaaressa. Tapahtuman tieto-osuudet käsittelivät muun muassa Hiilivapaa Suomi -kampanjan tavoitteita ja Twitter-aktivismia. Yhteisten keskustelujen teemoiksi nousivat kestävämpää ilmastotoimintaa mahdollistavat rakenteet sekä omasta ja toisten jaksamisesta huolehtiminen.
Vartiosaaren syksyinen luonto kutsui rauhoittumaan, ja työpajan lopuksi hiljennyimme meditoimaan yhdessä. Kun Vartiosaaresta palasimme taas arjen kiireisiin, tämän blogikirjoituksenkin valmistuminen lykkääntyi. Näin viivästyneenä ilmestyessään se kuvastaa hyvin juuri sitä, mistä saaressa ilmastoaktivistien kesken puhuimme: moni tuntee, että some-hälyn aikakautena haluaisi kohdata ihmisiä ja tehdä asioita mieluiten kasvokkain, eikä kaiken raportoimiseen nettikanaville tunnu enää löytyvän tilaisuutta.
Nettisivut ja -foorumit, sähköposti ja some ovat mahdollistaneet monenlaisen aktivismin tehokasta organisoitumista aivan uudella tavalla. Asian kääntöpuolena on kuitenkin se, että moni nykyinen aktiivi on uupunut olemaan somessa läsnä ja järjestäytymään nimenomaan verkossa. Jos netissä oloon väsyy jo töiden tai muiden arkisten askareiden vuoksi, ei iltaisin jaksaisi hoitaa järjestöhommia tietokoneen äärellä. Aktivismi ei myöskään saisi supistua klikkausaktivismiksi: todelliset päästövähennykset saadaan edelleenkin aikaiseksi konkreettisten tekojen kautta, ei ainoastaan ruudun ääressä tsemppaillen.
Yksittäisiä ihmeratkaisuja nettiuupumukseen ja someähkyyn ei työpajassa löytynyt. Toivomme, että moni osallistuja sai kuitenkin voimaa siitä, että käymme tahoillamme läpi samantyyppisiä pohdintoja, ja melkeinpä kaikkia meitä vaivaa sama väsymyksen, kiireen ja riittämättömyyden tuntu. Ilmastoaktivismi uuvuttaa tekijänsä miltei väistämättä: päästövähennyksillä on hirmuinen kiire, ja siksi kiire ja hädän tuntu leimaa myös ilmastoaktivismia. Tämä on valitettava totuus, ja se käy yhä selkeämmäksi, mitä pidemmälle ilmaston lämpeneminen etenee. Kiireen tuntu voi myös lamauttaa ja johtaa siihen, ettei saa tehtyä sitä vähääkään, mitä periaatteessa ehtisi ja tahtoisi tehdä.
Toivon mukaan tästä kiireen ja riittämättömyyden tunnusta puhuminen ei vaikuta siten, että uudet toiminnasta kiinnostuneet ihmiset säikähtäisivät: se ei ole tarkoitus! Kun aktivismin pulmakohdista puhutaan, käy ainakin selväksi, että ilmastonmuutosta aktiivisesti torjuvat kansalaiset eivät ole mitään superihmisiä, vaan ihan tavallisia stressaajia ja sählääjiä. Jokaisen täytyy koettaa löytää tasapaino sen suhteen, mihin arjessaan pystyy ja mitä täytyy jättää tekemättä. Voimme hyvällä syyllä kyseenalaistaa ainakin osan kiireistämme: onko meillä esimerkiksi kiire kuluttaa, kiire harrastaa tai kiire matkustaa? Ei pitäisi olla, sillä hyvällä syyllä ja perustellusti toiset kiireet ovat nyt tärkeämpiä kuin toiset.
Kaikki ilmastoaktivismi ei myöskään tapahdu järjestöjen tai kansalaiskampanjojen kautta. Joku vähentää palkkatyöhön käytettyä aikaa ja varaa vapautuneen ajan järjestötoimintaan. Toinen luopuu nettiaktivismista ja järjestöissä kampanjoinnista, mutta aktivoituu konkreettisessa lähiyhteisössään, vaikkapa polkupyöräpajalla tai yhteisökasvimaalla. Kolmas vaihtaa työtehtävää, jotta pääsee tekemään sellaista työtä, joka on ilmastonmuutoksen torjumisen kannalta mielekkäämpää. Neljäs jatkaa muuten samaa rataa kuin ennenkin, mutta luopuu lentämisestä ja ryhtyy vegaaniksi. Viides lähtee mukaan politiikkaan ajamaan ilmastoystävällisiä päätöksiä.
Täytyy myös pitää kirkkaana mielessään, mikä on se vahingollisin kiire: saastuttajien kiire saastuttaa. On paljon tahoja, jotka todellakin kiirehtivät ilmaston lämpenemistä oman taloudellisen hyötynsä tähden. Fossiilisia polttoaineita myyvillä yhtiöillä on kiire ottaa uusia öljyesiintymiä käyttöön; epäeettisillä sijoittajilla on kiire hyötyä fossiilikuplasta ennen kuin se puhkeaa; lyhytnäköisillä kunnilla on kiire polttaa halpaa hiiltä ennen kuin se kielletään; etupäässä oman maansa taloudellista etua puolustavilla poliitikoilla on kiire vesittää Pariisin tavoitteita. Kun sanotaan, että ilmastonmuutoksen torjumisella on kiire, täytyy muistaa, että tämä kiireellisyys ei perustu ainoastaan ilmakehän fysikaalisten prosessien etenemistahtiin. Mikäli rahallisen voiton tavoittelua ja talouskasvua ei yhä edelleen pidettäisi niin tavattoman kiireellisinä asioita, vähenisi ilmastotoimien kiireellisys huomattavasti.
Sen sijaan, että me aktivistit uuvumme kiireidemme alle, voimme kiinnittää yhdessä huomiota siihen, mitkä kiireet meidän kaikkien tulisi tuomita vahingollisina. Talouskasvulla ei ole kiire; meillä ei ole kiire tuottaa lisää uusia turhia kulutustavaroita; meillä ei ole kiire ottaa käyttöön enää yhtään uusia fossiilisten polttoaineiden varantoja.
Onko kiireeseen pakko mennä mukaan, voitetaanko saastuttajat kilpajuoksulla? Vai onko tuhoamisen kiirettä vastaan mahdollista taistella kiireettömyyden keinoin? Jos on, niin kuinka se tapahtuu? Millaiset rakenteet mahdollistavat vähemmän uuvuttavaa ja ilmaston kannalta kestävämpää elämää – ei ainoastaan ilmastoaktivisteille, vaan kaikille?
Alla inspiraation lähteeksi ja pohdinnan tueksi kuvia syksyisestä Vartiosaaresta. Kuvista kiitokset menevät osoitteeseen @kurkista / Sasa Tkalcan. Suuret kiitokset myös Nirodha- ryhmälle ilmastomeditaation järjestämisestä ja Helsinkiläisten loma- ja virkistysyhdistykselle Helvi ry:lle huvilan käyttömahdollisuudesta sekä keittiöavusta. Täytyy myös kiittää ilmastonmuutokseen skeptisesti suhtautuvaa henkilöä, joka kaikesta huolimatta antoi meille kyydin moottoriveneellään. Kiitos!
Syyskuussa Vartiosaaressa näytti tällaiselta. On joskus vaikeaa uskoa, että tämä maisema avautuu Helsingissä. Lähiluonnon suojelu on monelle ilmastoaktivistille tärkeää, ja päinvastoin: moni lähiluonnon puolustaja on aktivoitunut ilmastoasioissa.
Vartiosaareen pääseminen vaati sekä moottoriveneeseen liftaamista että soutuveneiden lainaamista, koska yhteysalus meni rikki. Perillä käveltiin metsäpolkua kilometrin verran…
…ja päästiin Björknäs II -huvilalle, jossa kahvi odotti.
Huvilan sali soveltui mainiosti sekä keskusteluun että rauhoittumiseen.
Lapset viihtyivät kukin tavallaan…
…ja etenkin isommat lapset kirjan äärellä.
Välillä luonnosteltiin ratkaisuja.
Päivän aikana saatiin sadetta ja vähän ukkostakin…
…mutta teekupponen lämmitti…
…ja varusteet olivat kohdillaan.
Tällainen joukko lähti saaresta meditoineena ja toivon mukaan virkistyneenäkin, kohti uusia arjen puuhia ja ilmastovaikuttamisen paikkoja.