Lähi-idän konfliktit ja Pohjanmaan metsät toivat ilmastotyön pariin

Katja Henttonen on Ilmastovanhempien rivijäsen, joka kirjoitti blogiin omasta tietämättömyydestään.

Katja Henttonen on Ilmastovanhempien rivijäsen, joka kirjoitti blogiin omasta tietämättömyydestään.

”En tajua ilmastoasioista höykäsen pöläystä”, totesin avoimesti ilmastotapahtuman järjestelykokouksessa. Muut osallistujat olivat toki aivan liian kohteliaita kysyäkseen ”mitä sitten teet täällä?”. En usko että kukaan muu edes mietti tätä kysymystä, mutta itse olen pohtinut sitä huomattavan paljon.

Olen aina ajatellut, että yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa on viisainta keskittää voimavaransa asioihin, joista on riittävän hyvin perillä. Minulle tämä on tarkoittanut kansalaisjärjestötoiminnan saralla tiettyjä ihmisoikeuskysymyksiä ja kehitysyhteistyöhankkeita sekä ammatillisella saralla vaikuttamista teknologian ihmislähtöisyyteen ja avoimuuteen. Ilmastokriisi, lajikato ja monet muut ympäristöongelmat kuuluvat niihin globaaleihin haasteisiin, joista tiedän vähiten. Siksi jätin työn mielelläni ammattilaisille tai ainakin asiakysymykset paremmin hallitseville.

Jossain vaiheessa ajanvirtaa menetin kykyni ajatella näin. Tai paremminkin ehkä kykyni tuntea näin, koska puhtaasti älyllisellä tasollahan argumentin logiikka ei ole kadonnut mihinkään. Miksi? Vastaus löytyy Lähi-idän konflikteista ja Oulun alueen metsistä.

Ihmisoikeus- ja kehitysyhteistyössä suurin rakkauteni on aina kohdistunut Lähi-idän alueelle (ja rakkaudesta puhuttaessa: sama pätee puolisooni, jonka tapasin tässä työssä). Mitä enemmän jouduin pohtimaan absoluuttisen köyhyyden ja karkeiden ihmisoikeusloukkausten syitä tällä alueella, sen lähemmäksi tulin ilmastonmuutokseen ja ympäristönsuojeluun liittyviä kysymyksiä.

Tunnetuin esimerkki näistä on Syyria, jossa ilmastonmuutoksen kärjistämä kuivuus toimi tutkijoiden mukaan yhtenä sodan sytykkeenä1. Muita esimerkkejä löytyy vaikka millä mitalla: merkittävä osa alueen ongelmista liittyy jo nyt taisteluun puhtaan veden ja viljelykelpoisen maan kaltaisista elintärkeistä mutta hupenevista luonnonvaroista.

Tuttavani kuvasi taannoin tilannetta mieleenpainuvasti: ”Länsimaissa teillä on varaa pitää ilmastonmuutosta tulevaisuuden uhkatekijänä, mutta meilläpäin se on elämän ja kuoleman kysymys juuri nyt.”

Toinen hieman uudempi rakkauteni on metsä (ja rakkaudesta puhuttaessa: olen ikuisesti kiitollinen puolisolleni, joka hienovaraisesti houkutteli minut metsään). Joskus 2000-luvun alkupuolella luonto oli minulle kaukainen asia, jota piti suojella ”siellä jossain”. Sitten muutin eurooppalaisesta suurkaupungista Ouluun, eksyin metsään (ensisijassa kuvainnollisesti mutta joskus myös kirjaimellisesti) ja aloin hiljakseen viihtyä siellä. Ja sitten, huomaamatta ja asteittain, aloin kokea luonnon osaksi itseäni ja itseni osaksi luontoa.

Tämän seurauksena luonnonsuojelusta, myös ilmastotyöstä, tuli erottamaton osa primitiivistä itsesuojeluviettiäni, ja eihän sellaista voi pitkään hillitä rationaalisin argumentein kuten ”joku muu hoitaa tämän ammattimaisemmin”. Tämä ei ole vitsi eikä klisee. Metsäsuhde on aidosti muuttanut minua radikaalisti. Se ei ole rauhoittanut sisäistä levottomuuttani saatikka tehnyt minusta pyhimystä, mutta se on ehdottomasti tehnyt luonnonsuojelusta henkilökohtaista.

Asiantuntijuus on eräänlainen roolikaapu, jonka alta poistuminen voi pelottaa, joskus syystäkin. Kannustan silti ilmastotyöhön muitakin, jotka tuntevat olevansa enemmän tai vähemmän ”pihalla”. Pelkästään asiantuntijoiden varassa lepäävät yhteiskunnalliset liikkeet eivät saavuta suuria voittoja. Kaikkia tarvitaan!

*

1 Kelley et al. (2014): Climate change in the Fertile Crescent and implications of the recent Syrian drought. PNAS 11 (2), 3241–3246.

 

Kategoria(t): Blogi. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.