Viimeinen hiilenmusta sukupolvi

Havu Pellikka on lapseton Ilmastovanhempi, jonka mielestä vanhemmuus on hyvän elämän edellytysten jättämistä tuleville sukupolville – biologisesta jälkeläisyydestä riippumatta

Havu Pellikka on lapseton Ilmastovanhempi, jonka mielestä vanhemmuus on hyvän elämän edellytysten jättämistä tuleville sukupolville – biologisesta jälkeläisyydestä riippumatta.

Kesken pahimman maailmantuska-ahdistuksen kävin katsomassa Kellariteatterin näytelmän ”Ensimmäisen maailman viimeiset lapset”.

Näytelmä on hieno joukko kuvia siitä, millaista on elää ja olla nuori ihminen juuri nyt, tässä resurssipulan ja ekokatastrofien uhkaamassa maailmassa.

Nykyisten parikymppisten keskeisimmäksi sukupolvikokemukseksi tiivistyi näytelmässä kokemus siitä, kuinka kaiken piti olla mahdollista ja tulevaisuuden suuri, mutta lupaukset ovat osoittautuneet tyhjiksi. Perinnöksi on saatu kestämätön elämäntapa, syyllisyys ja velvollisuus korjata edellisten sukupolvien virheet, vaikka maailmanpelastajan saappaat ovat ahdistavan suuret. Kiitos vaan.

Koska koko elämä on rakentunut fossiilikapitalismin varaan, myös syyllisyys kietoutuu koko arkeen: lapsityövoimalla tuotettuun aamukahviin, meriä saastuttavaan suihkugeeliin ja krapula-aamuna napattuun buranaan, jonka lääkejäämät valuvat kuormittamaan ympäristöä.

Näytelmän edetessä taitava nuori näyttelijäkunta muuttuu koko ajan nokisemmaksi, kun peuhataan lavan keskellä hiilellä täytetyssä hiekkalaatikossa. Vaikuttavimmassa laulussa askeleet jäävät vastasataneeseen lumeen – mutta kun ensi vuonna ei enää sada lunta, jäljelle jäävät vain hiilijalanjäljet. Riidellään siitä, kenen on vastuu, kun maapallossa on reikä. Surraan Syyrian sotaa ja kuolevia jääkarhuja.

Sivujuonteina näytelmässä vilahtaa muitakin suuria teemoja, kuten yksinäisyys, yksilökeskeisyys, ulkopuolisuus, ulkonäköpaineet – ja masennus. Miten pysytellä terveenä, kun maailma on sairas? Keskeinen tunne on hämmennys siitä, mitä elämällään oikein pitäisi tehdä. Kun kaikkea on tarjolla, mitään ei oikein osaa haluta. Tai jos osaakin, niin syyllisyys saa haaveet näyttäytymään itsekkäinä.

Mä en tiedä, missä maailmassa te elätte, mutta mun maailmasta alkaa aika pikkuhiljaa loppua. Tuntuu, että oon vaan laiska paska ja kaikki muut suoriutuu täydellisesti tästä maapallon pelastamisesta. Että kiitos tästä tehtävästä, mut mihin ne työkalut jäi?

Loppu kokoaa kuitenkin eripuraisen nokikolarilauman yhteiseen rintamaan, vaatimaan ja rakentamaan päättäväisenä parempaa maailmaa. Ei yksilöinä vaan kansanliikkeenä, joka läpäisee koko yhteiskunnan. Hiililaatikko peitetään toimintasuunnitelmalla, johon on vakuuttavasti löytynyt muitakin toiminnan muotoja kuin yksilön kulutusvalinnat. Rakenna siltoja eri yhteisöiden välille. Luo tietoisuuden ja toiminnan kulttuuria. Älä luovuta. Älä ikinä luovuta.

*

Vaikka olen hieman näyttelijäkaartia vanhempi, voin täysin samaistua näytelmän välittämiin sukupolvikokemuksiin ja tunteiden kirjoon: syyllisyyteen, pettymykseen, suruun, hämmennykseen, masennukseen ja turhautumiseen.

Olen itse tullut tänä syksynä siihen tulokseen, että pahinta maailmantuskassa ei ole maailman tila sinänsä. Pahinta on jatkuva ristiriita siinä, millaisia asioita ympäröivä yhteiskunta arvostaa ja minkä itse kokee tärkeäksi, oikeaksi ja välttämättömäksi.

Asiaa pahentaa sekin, että ahdistuksesta pääasiassa vaietaan ja ihmiset potevat sitä kukin tahollaan ja tavallaan. Osa minun sukupolvestani näkee kaiken jo olevan menetetty ja on vajonnut kyynisyyteen tai pessimismiin. Osa yrittää kanavoida ahdistuksensa toimintaan ja osa yrittää säilyttää mielenterveytensä olemalla ajattelematta liikaa ikäviä asioita. Osa ei usko voivansa vaikuttaa. Suurta osaa ei ehkä vain kiinnosta tarpeeksi niin kauan kun omassa elämässä asiat sujuvat entiseen malliin. Jotkut laativat suunnitelmia sen varalle, miten toimia sitten kun yhteiskuntarakenteemme hajoaa.

Ei ole mukavaa olla ainainen pahanilmanlintu. Jos joku vielä osaa nauttia elämästä kyseenalaistamatta jatkuvasti jokaista liikettään ja ajattelematta koko ajan tekojensa ympäristövaikutuksia, niin haluanko pilata toisen viattomat nautinnot ja antaa hänenkin kannettavakseen kaiken sen huolten ja syyllisyyden kuorman, jota itse raahaan mukanani?

En haluaisi levittää pahoinvointia, mutta samalla oman ahdistuksen piilottaminen päivittäisessä kanssakäymisessä, jotta ei tulisi syyllistäneeksi tai masentaneeksi toisia, lisää yksinäisyyden ja erillisyyden tunteita. Uskon, että ahdistuksesta puhuminen ja sen ottaminen vakavasti helpottaisi monia (muun muassa sitä varten on perustettu Ilmastovanhempien Toivokerho).

Itselleni yksi tapa hakea lohtua on zoomata rajusti ulospäin omasta muurahaisen perspektiivistäni. Elämä maapallolla ei lopu ilmastonmuutokseen eikä muihin ihmisen aiheuttamiin ympäristötuhoihin. Se on selvinnyt asteroideista ja jo viidestä massasukupuutosta ja se jatkuu meidänkin jälkeemme.

Kategoria(t): Blogi. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.