Jaana Lahti on äidinkielenopettaja ja Ilmastovanhempien jäsen. Aikana ennen lapsia ja ammattia hän harrasti runoja ja kirjoittajapiirejä.
Millaisia tarinoita kerromme ilmastonmuutoksesta? Millaisten tarinoiden osa olemme itsekin jokapäiväisissä toimissamme? Millaisen tarinan osa haluaisimme olla eli millaisen muutoksen haluaisimme maailmassa nähdä?
Muun muassa näitä kysymyksiä pohtivat aurinkoisena lokakuun ensimmäisenä päivänä Forssassa Power Shift Suomi -tapahtuman osallistujat. Ohjasin siellä Luova kirjoittaminen muutosvoimana -nimisen työpajan yhdessä Henna Lainisen kanssa, joka on sanataideopettaja ja yhteisötaiteen sekä ekologisten kysymysten parissa työskentelevä kuvataiteilija.
Luovan kirjoittamisen pajassa tutkimme ja kokeilimme kirjoittamista voimauttavana ja aktivoivana keinona ilmastonmuutoksen käsittelemiseen. Pohdimme pajassa sitä, mikä on luovan kirjoittamisen ja tarinankerronnan merkitys meille ihmisille, erityisesti nyt kiihtyvän ilmastonmuutoksen aikana. Inspiraation lähteenä työpajan suunnittelussa toimi Joanna Macyn ja Chris Johnstonen teos Active Hope – How to Face the Mess We’re in without Going Crazy (2012).
Tutustuimme Macyn ja Johnstonen esittelemään kolmeen oman aikamme tarinaan, joista ensimmäinen on tarina talouskasvusta hyvinvointia luovana. Toisessa tarinalinjassa nähdään, että nykyinen elämäntapamme johtaa ekologisten ja sosiaalisten systeemien romahtamiseen, ilmastonmuutoksen kiihtymiseen, resurssien hupenemiseen ja lajien joukkosukupuuttoon. Kolmannen tarinan, Suuren käänteen, mukaan siirtymä kestävään ja elämää ylläpitävään yhteiskuntaan on mahdollinen ja jo tapahtumassa.
Jotain on todella tapahtumassa. Pajaa valmistellessamme huomasimme, että ilmastonmuutosta käsittelevä kaunokirjallisuus on kirjastoista kovasti lainassa proosasta fiktioon. On selvää, että kun ihminen alkaa herätä ilmastonmuutokseen ja toimia sen hillitsemiseksi, on huojentavaa tarttua kaunokirjalliseen teokseen, joka käsittelee ilmastonmuutosta. Mietimme, millaisia teoksia olemme itse lukeneet ja millaisia haluaisimme lukea. Vinkkasimme osallistujille Risto Isomäen, Emmi Itärannan, Johanna Sinisalon, Margaret Atwoodin ja Laura Lähteenmäen teoksia.
Ekokatastrofien lisäksi tulevaisuuteen sijoittuvien fiktioiden kirjoittajat ovat kuvitelleet, millainen elämä tai vaikkapa nuoren ihmisen arki on suuren muutoksen jälkeen mahdollinen. Vaikka teos olisi synkkä dystopia, tarinan kertominen kantaa lukijaansa eteenpäin. Kirjailija ja kirjastonhoitaja Jim Dwyerin mukaan kaunokirjallisuus vetoaa älyn lisäksi mielikuvitukseen ja tunteisiin sekä välttelee suoraa saarnaamista, joten se inspiroi lukijaa toimimaan. Ekofiktio voi herätellä päättäjiä ja toisaalta tarjota lukijalle lohdullisen keinon käsitellä ilmastonmuutokseen liittyviä tunteita.
Harjoituksissamme pyrimme liikkumaan Macyn ja Johnstonen viitoittamalla tiellä. Teetimme tajunnanvirtaharjoituksen, jonka tarkoitus oli antaa mahdollisuus käsitellä ilmastonmuutoksen meissä herättämiä havaintoja, kysymyksiä, oivalluksia ja kipua. Pidempi kirjoitusharjoituksemme käsitteli muutosta, jonka pajaan osallistujat haluavat maailmassa nähdä. Osallistujat kirjoittivat kuvauksen tulevaisuuteen sijoittuvasta hetkestä, jona jokin muuttuu parempaan suuntaan, omaa unelmaa kohti. Muutos sai olla pieni tai suuri, sisäinen tai ulkoinen, lähitulevaisuudessa tai kauempana. Harjoitus innoitti muun muassa kirjoittamaan maailmasta, jossa luonnon tervehdyttävää voimaa arvostetaan, mutta myös viipymään hetken surumielisellä rannalla, jolta ihmislaji on kadonnut.
Käsittelimme visioitamme ja sitä, minkälaisia askelia pitkin vision voisi vaihe vaiheelta toteuttaa. Mietimme myös, mitä meidän itse on tehtävä, jotta muutos tulee mahdolliseksi.
Heikin tarinassa kaksi tulevaisuutta kohtaavat:
Mies makaa rannalla. Onkohan se kuollut? Täytyy yrittää virvoitella.
*läps*
…
*läps*
”Hei herätys!”
Mies avaa silmiään. ”Vettä!” hän voihkaisee. Annan hänelle huikan vesipullosta. Mies istuu ylös ja katselee ympärilleen. Kuin lapsi.
”Missä mä olen?”
”Tämä on Nuuk. Vaari sanoo että tätä sanottiin Grönlanniksi ennen. Täällä oli ennen lunta ja jäätä, mutta nykyään se on pohjoisempana.”
”Nuuk”, mies toistaa. Miehen kasvoille nousee hämmästynyt ilme: ”Mitä noi ovat?” hän huudahtaa.
”Ne on mun lampaita. Mä tuon ne tänne syömään heinää. Mä pidän niistä huolta ja katselen merelle. Sitten illalla palaan kylään ja vien ne aittaan yöksi.”
”Lampaita. En ole ikinä nähnyt eläimiä luonnossa. Me kasvatetaan liha laboratorioissa. Se on eettisempää.”
Vai eettisempää, ajattelen. Melkoinen kaupunkilaispösilö, ajattelen, ja yritän olla hymyilemättä. ”Mistä sä tulet?”
”Mä tulen Forssasta.”
”Missä se on?”
”Uusnokiamaassa. Me tehdään virtuaaliaistimia siellä. Ne on tosi siistejä, ja myyvät maailmalla hyvin.”
Virtuulimitälie. Jotain nykyajan hömpötyksiä, ajattelen.
”Miksi sä lähdit sieltä?”
”En kestänyt hiekkamyrskyjä. Ja mun pojalla oli astma. Se ei ois selvinnyt kauaa. Oli pakko lähteä, vaikken tiennyt mihin. Otettiin vaarin vanha purjevene ja lähdettiin purjehtimaan. Mutta ei se ollutkaan helppoa. Tuli myrsky. Poika tipahti veneestä eikä päässyt enää kyytiin. Sitten vaan ajelehdin. Meni varmaan viikko kun vaan ajelehdin merellä ja surin poikaa. En halunnut elää enää.”
Sääliksi kävi kaupunkilaispösilöä. Ei tiennyt mitä oli tekemässä. Mutta ei kuulosta hyvältä paikalta enää, se Forssa. Kerron miehelle:
”Mun poika taas unelmoi että pääsis Nokiamaahan. Kai hän luulee että ruoho on siellä vihreämpää.”
”Pöh. Ei siellä ole enää ruohoa.”
– Heikki Lindfors
Lauantaisen Power Shift -päivän päätteeksi matkustin kotiin samalla linja-autolla järjestötorilla olleen Ilmastovanhemman kanssa. Kampissa pysähdyimme vielä hetkeksi jakamaan yhteistä huoltamme ilmastosta, keskustelemaan omasta ajastamme ja toimimisen vaikeudesta ja palasimme siinä keväällä itäneeseen ideaan jonkinlaisesta kerhosta, jossa ilmastonmuutoksesta huolestuneet voisivat kokoontua keskustelemaan, kirjoittamaan näitä blogejaan valmiiksi, etteivät ne aina jäisi elämän kiireissä kesken, tai vaikka korjaamaan vaatteita yhdessä.
Keksin, että kerho voisi alkaa kokoontua lukupiirinä, jossa lukisimme yhdessä Active Hope -teosta. Ilmastovanhemmat aloittaakin nyt Toivokerhon, jossa aluksi luemme yhdessä ensimmäisen osan teoksesta Active Hope. Joanna Macyn mukaan moni hyvä ilmastoteko tai -toiminta on alkanut kahden tai joskus useamman ihmisen keskustelusta. Toivon, että Toivokerhossa syntyy uusia keskusteluja, uutta aktiivista toivoa. Ensimmäinen kokoontumiskerta on Helsingissä Leikkipuisto Brahessa 6.11. klo 15.