Anton Schalin on tuore isä ja ammatiltaan tutkija. Hän harrastaa lukemista ja kuntoilua kun ehtii.
Lapsena suosikkikirjani oli Mauri Kunnaksen mainio Avaruuskirja. Sen kaunis vesivärikuvitus ja mielenkiintoisella tavalla esitetyt astronomiset tiedot sytyttivät tähtitieteeseen ja avaruuteen kiinnostuksen, joka on jatkunut läpi elämän. Kirja oli minulle hyvin erityinen, se oli toisenlainen kuin muut kuvakirjat joita minulle tuolloin luettiin. Tuon kirjan kanssa koin jotain, mitä en tuolloin, hädin tuskin kouluikäisenä tenavana, oikein osannut sanoittaa tunteiksi.
Yhdellä kirjan aukeamista käytiin läpi Auringon elinkaari varhaisesta tähtisumusta punaiseksi jättiläiseksi, joka aikanaan puhaltaa uloimmat kerroksensa avaruuteen jättäen jälkeensä vain hitaasti himmenevän valkoisen kääpiötähden. Prosessiin kuluu miljardeja vuosia, mutta siitä huolimatta sen ymmärtäminen oli järisyttävä kokemus. Vaikka en ole sitä tuolloin enää todistamassa, jonain päivänä aurinko peittää noustessaan koko horisontin, meret ovat kiehuneet tyhjiin ja kaikki elämä Maan päällä on sammunut.
Tuon ikäisenä tällaista ymmärrystä ei oikein osannut käsitellä. Tunne ei ollut mitään Noidan käsikirjan lukemisesta syntynyttä mielikuvituspelkoa, vaan ensimmäisiä eksistentiaalisen ahdistuksen hetkiä. Koko arkinen elämä ja olemassaolo tuntuivat jotenkin tyhjiltä, ja ajatus auringon hiipumisesta pimeään avaruuteen, vaikkakin vasta käsittämättömän pitkän ajan kuluttua, toi omituisen yksinäisyyden tunteen. Luulisi, että tämän jälkeen olisin halunnut pysytellä kaukana kaikesta mikä mitenkään muistuttaa tähtitieteestä, mutta mitä vielä – luin siitä kaiken mitä käsiini sain. Se lisäsi ymmärrystä, mutta ei poistanut pelonsekaista kunnioitusta maailmankaikkeutta kohtaan. Vielä aikuisiälläkin tavoitan melko helposti tunteen mitättömyydestä ja merkityksettömyydestä avaruuden mittaamattomien syvyyksien edessä.
Kuva: Felix Mittermeier (pexels.com)
Miten tämä liittyy ilmastonmuutokseen? Ymmärrys ekologisista kriiseistä, elämän rajallisuudesta tai avaruuden mittasuhteista ovat eräänlaisia makrotason perspektiivejä, jotka havahduttavat näkemään asiat suuressa mittakaavassa. Arkinen elämä näyttäytyy hetkellisesti vain pienenä prosessina valtavassa maailmassa, joka toimii omien lakiensa mukaan. Tällaisista näkökulmista katselu voi ottaa vatsanpohjasta, mutta niihin tutustuminen on tärkeää, jotta voi ylipäätään alkaa hahmottaa paikkaansa maailmassa.
Jos tällaisista ajatuksista kuitenkin tulee koko elämää määrittävä tausta, ajautuu pian toimintakyvyttömäksi. Laajakulmaperspektiivi helposti ikään kuin värjää arkielämän sävyillään, jolloin kaikkea toimintaansa alkaa tiedostamattaankin suhteuttaa tähän laajempaan kuvaan. Ilmastonmuutoksen globaali näkökulma saattaa tuntua todemmalta ja objektiivisemmalta kuin jokapäiväisen arjen sammakkoperspektiivi, jolloin näkökulmat asettuvat toisiaan vastaan.
Yksi syy tähän voi olla se, että yhteiskunnallisella tasolla ilmiötä ei vieläkään oteta riittävän vakavasti; tällöin arkikokemus saattaa samaistua yhteiskunnan business-as-usual-konsensukseen ja tuntua valheelliselta. Yhdessä vaakakupissa on hieman karrikoiden jokapäiväinen automarkettien, iltapäivälehtien ja mainostulvan pumpuli, toisessa taas reaalimaailmaan kuuluva ekokriisi. Millaista olisikaan elää yhteiskunnassa tai maailmassa, jossa poliittisia päätöksiä ohjaisi vastuu niiden vaikutuksista luonnonympäristöille ja tuleville sukupolville eikä seurauksista välinpitämätön loputtoman kasvun ja voitontavoittelun logiikka?
Toinen syy näkökulmien vastakkainasetteluun voi olla yksinkertaisesti se, että ilmastonmuutos pelottaa: voimakkaita negatiivisia tunteita herättävät ajatukset vievät helposti huomion ja johtavat huolen sävyttämiin ajatuskuvioihin. Mieli kiinnostuu vahvoja tunnereaktioita aiheuttavista ilmiöistä – saan suuren ihmisjoukon jakamattoman huomion helpommin puhumalla sodan uhasta kuin saksan epäsäännöllisten verbien taivutuksesta. Ahdistuksen yhteydessä käynnistyvät usein tutut, monesti tiedostamattomat reagointimallit, jolloin mielikuvien ja assosiaatioiden ketjut yksittäisestä uutisesta tai artikkelista voivat lyhyessä ajassa johtaa todentuntuisiin johtopäätöksiin maailman tilasta tai ihmisluonnosta.
Jotta ilmastonmuutoksen laajakulmaobjektiivi ei muodostuisi ainoaksi näkövinkkeliksi maailmaan, on sen vastapainoksi hyvä keskittyä pieneen ja konkreettiseen. Välittömän kokemuksen tarkkailu on hyvin erilainen perspektiivi kuin ekologisten kriisien globaali ja tulevaisuuteen suuntautuva katse. Miltä tämä keho tuntuu juuri nyt? Missä kohtaa kehoa tämä tunne tuntuu? Millaista on hengittää tämän kokemuksen kanssa? Ahdistus, pelko ja suru tuntuvat usein fyysisessä kehossa kireytenä ja puristuksena, joten voi helpottaa jos antaa niille tilaa ja tunnustelee sitä laajempaa kokemuksen kenttää, jossa ne ilmenevät. Joskus tilannetta voi avata jo se, että muistaa huolestuttavienkin ajatusten olevan vain ajatuksia, jotka tapahtuvat osana laajempaa kokemusta – näköhavaintojen, tunneaistimusten ja kuultujen äänien yhteydessä.
Nykyajan viriketulvassa on suorastaan radikaali teko istua tekemättä mitään. Terveyskeskuksen odotusaulassa, bussissa tai kaupan jonossa on jo harvinaista nähdä jonkun vain olevan, ilman puhelinta tai kuulokkeita – odottamassa, matkustamassa, kokemassa maailmaa. Ranskalainen matemaatikko, fyysikko ja filosofi Blaise Pascal (1623–1662) on sanonut, että kaikki ihmiskunnan ongelmat johtuvat ihmisen kyvyttömyydestä istua hiljaa huoneessa itsekseen. Tämä on toki lähinnä aforistinen lausahdus, mutta siinä on jotain perääkin. En tarkoita, että ilmastonmuutoksen ongelmavyyhti ratkeaa sillä, että ihmiset istuisivat hiljaa paikallaan, vaikka tällaiseenkin toiveajatteluun törmää ajoittain. Sen sijaan ajoittainen uutistulvan ja levottomuuden katkaiseminen voi tuoda mielekkään tauon epätoivon ja ahdistuksen sävyttämistä ajatuksista, jotka ovat kaikille ilmastonmuutokseen vähänkään tutustuneille varmasti tuttuja.
Mielen rauhoittaminen on pitkäjänteisen muutostoiminnan kannalta hyödyllinen taito. Ilmastonmuutoksen herättämien tunteiden käsittely ja niiden kanssa oleminen ei tarkoita sitä, että olisi pyrittävä jotenkin tunteidensa herraksi. Kyse ei myöskään ole siitä, mikä perspektiivi on oikea tai väärä. Ennemminkin kyse on siitä, millaisten näkökulmien käyttäminen edistää omaa hyvinvointia ja toimintakykyä sekä arjessa että ilmastonmuutoksen vastaisen toiminnan parissa.