Paula Sankelo on 32-vuotias yhden lapsen kotiäiti. Paula asuu viihtyisässä Itä-Helsingin lähiössä, lukee kävellessäänkin ja pitää talvesta.
Kun lapsi on kuumeessa, omakin pää puuroutuu. Keskittymiskykyä syövät huonosti nukutut yöt, sisällä vietetyt päivät, rintamaidon mukana menetetyt aivosolut… Tässä mielentilassa ei kahlata raskasta proosaa.
Tartuin kaikesta huolimatta asiatekstiin, eli Kati Berningerin tuoreeseen tietokirjaan Hiilineutraali Suomi. Valinta oli osuva myös toipilastaloon. Berninger kirjoittaa tiiviisti ja mutkattomasti, tapausesimerkit esitellään selkeästi omissa infolaatikoissaan. Ei haitannut, vaikka ajatuksen keskeytti pienen nenän pyyhkiminen tai vaipasta kuuluva outo ruplatus (inhorealismi loppuu tähän, lupaan).
Mikäli myös blogin lukijoiden keskittymiskyky harhailee, tiivistän Hiilineutraalin Suomen sanoman seuraavasti: ilmastoystävällisen yhteiskunnan tähden ei tarvitse muuttaa maakuoppaan ja syödä savea.
Berninger esittelee kirjavan paletin keinoja Suomen kasvihuonepäästöjen vähentämiseksi, tuulipuistoista biopolttoaineisiin ja LED-valoista puurakentamiseen. Tavoitteeksi on asetettu aidosti ilmastoystävällinen yhteiskunta: sellainen, joka sitoo kasvihuonepäästöjä yhtä paljon kuin tuottaa.
Hiilineutraali Suomi on tervetullut lisä keskusteluun, jossa vaatimattomiakin päästövähennyksiä usein vastustetaan “taloudellisen realismin” nimissä. Berningerin konkreettiset esimerkit toteutuneista päästövähennyksistä ovat kuitenkin usein sellaisia, joissa kaikki voittavat. Esimerkiksi näin:
Suomalainen yritys kehittää ja myy puhtaampaa teknologiaa → syntyy työpaikkoja, verotuloja, jopa mahdollisia vientiartikkeleja.
Suomalainen tehdas investoi kyseiseen uuteen tekniikkaan → päästöt pienenevät ja samalla säästyy selvää rahaa, eli investointi maksaa itsensä takaisin.
Täytyy olla aikamoinen ankeuttaja vastustaakseen tällaisia kehityskulkuja, tai ylipäänsä energiatehokkuuden lisäämistä yhteiskunnan eri sektoreilla. Onko tuhlailu muka taloudellisesti kannattavaa?
Toinen “realistin” vakioargumentti liittyy ilmastonmuutoksen mittakaavaan: minkä vuoksi meidän kannattaisi satsata päästöjen pienentämiseen, kun Kiina kuitenkin tupruttaa kasvihuonekaasuja minkä kerkeää?
Mittakaavaongelma on olemassa, mutta sillä on toinenkin puoli: koska Suomi on pieni maa, voidaan tuntuvia kansallisia päästövähennyksiä saada aikaan jo yksittäisten teollisuuslaitosten päästöjä rukkaamalla. Kun Yaran lannoitetehtaalla otettiin käyttöön uusi, puhtaampi valmistusteknologia, vaikutus Suomessa syntyviin kasvihuonepäästöihin oli 1,4 prosenttia. Kaatopaikkakaasun kerääminen Ämmässuon kaatopaikalta energiantuotantoon haukkasi Suomen päästöistä prosentin verran.
Päällimmäiseksi tunteeksi Hiilineutraalista Suomesta jää optimismi: jo toteutuneet tai lupaavasti käynnissä olevat päästövähennyshankkeet puhuvat puolestaan. Ilmastovanhemman silmin kirjassa on kuitenkin myös kritiikin varaa. Löperöintä osuutta on loppupuolen pohdinta siitä, miksi emme ole jo pidemmällä hiilineutraaliuden tiellä. Aiemmissa luvuissa fokus on ollut yhteiskunnan suurissa rakenteissa, mutta muutoksen esteiksi nostetaan näkyvimmin yksittäisen kuluttajan käyttäytyminen (“hiilineutraalius ei ole trendikästä”).
Vastuullinen ilmastopolitiikka ei kuitenkaan ole aivan nurkan takana: esteenä on muutakin kuin systeemin hitaus tai erimielisyydet keinoista. Toki myös pienen ihmisen panosta tarvitaan, mutta meidän tavisten täytyy nyt vaatia päättäjät tosissaan mukaan ilmastotalkoisiin. Pallo ei ole kuluttajalla!
PS: Erään tunnetun naistenlehden toimittaja ja kuvaaja kävivät tautitalossa tekemässä Ilmastovanhemmat-aiheista reportaasia. Juniori viihtyi salamavalojen räiskeessä. Pysykää kuulolla!