Tammikuu 2019. Suomessa odotetaan lumimyrskyä, kun aloitamme matkan kohti Englantia. Mietin mahtaako tuisku tukkia junaliikenteen, mutta pian Tukholman jäätyä taakse lumi katoaa kokonaan. Ajoittain räntäsade piiskaa paljasta maisemaa. Kööpenhaminassa hyhmäinen sade ei osaa päättää, tulisiko alas kiinteässä vai nestemäisessä olomuodossa.
Hampurista lähdettyä aamunsarastus lupaa aurinkoista päivää. Juna sukeltaa vuoroin sumupilveen, vuoroin ohikiitävät radanpientareet paistattelevat auringossa.
Puolenpäivän maissa saavumme Kölniin. Brysselin-junan lähtöön on vain puoli tuntia, mutta verryttelemme jäseniä kävelemällä aseman viereiselle aukiolle, jota on jo liki vuosituhannen ajan hallinnut massiivinen goottilainen tuomiokirkko. Huomion varastaa tällä kertaa kuitenkin aukiolle kokoontunut väkijoukko.
Parisataa ihmistä, pääasiassa teinejä, on kokoontunut aukiolle selvästi osoittamaan mieltään. Bongaamme Extinction Rebellion -liikkeen tunnuksen. On perjantai. Palaset loksahtavat kohdalleen ja saamme asialle pian varmistuksen: ”Schulstreik fürs Klima”, julistaa kyltti. Nuoret ovat perjantaisessa koululakossa ilmaston puolesta, kuten niin monessa kaupungissa ympäri maailmaa. Helsingissäkin on samana aamupäivänä istuttu jokaperjantaiseen tapaan Eduskuntatalolla.
Kiertely väkijoukossa paljastaa lisää kylttejä, ja aukion kiveys on piirretty väriliiduilla täyteen iskulauseita. ”Thx Greta”, lukee suurin vaaleanpunaisin kirjaimin, ja jättiläismäinen Fridays for Future -teksti peittää melkein puolet aukiosta. Monessa kyltissä puhutaan tulevaisuudesta:
- Zukunft statt Kohle (Tulevaisuus hiilen sijaan)
- Wozu Bildung ohne Zukunft? (Miksi kouluttautua ilman tulevaisuutta?)
- Wir lassen uns nicht, die Zukunft wegbaggern (Emme anna kaivaa pois tulevaisuutta)
- ABI? wofür, wenn es uns in den Händen wegschmilzt? (Miksi päntätä ylioppilastutkintoon, kun homma sulaa käsiin?)
Aukiolla lauletaan, tanssitaan ja pidetään puheita suurella sydämellä. Kun käännymme takaisin asemalle ehtiäksemme junaan, matkaseurani pyyhkii silmänurkkiaan. On koskettavaa nähdä nuorten laittavan itsensä likoon paremman maailman puolesta. Sitä samaa, mitä me olemme tehneet kotona Suomessa, tehdään täälläkin. Tulee tunne, että ilmastoliike on todella saamassa tuulta siipiensä alle, kun siihen voi törmätä aivan odottamatta ja yllättäen. Muutosta on ilmassa, ja muutosta tekevät nyt erityisesti nuoret.
Samanlaista liikutusta koin syksyn 2018 ilmastomarssilla Helsingissä, kun astelin Senaatintorille, jonka peitti laidasta laitaan valtava, kirjava, kymmentuhatpäinen ihmismeri. Olen osallistunut vuosien varrella useisiin ilmastomielenosoituksiin ja hieman nolona kilkutellut herätyskelloa Narinkkatorilla, jossa kourallinen ihmisiä yrittää herätellä aamu-unisia työmatkalaisia ilmastonmuutoksen todellisuuteen. Tuhansiin nousevan väkijoukon kannattelemana marssiminen oli ainutlaatuinen ja voimauttava kokemus, mutta toivon, että se oli vasta esimakua siitä vahvasta ilmastoliikkeestä, joka nousee vastaamaan aikamme suurimpaan haasteeseen.
Kuvittele, mitä tapahtuisi, jos joka perjantai eduskuntatalojen ja hallintorakennusten portaat ympäri maailmaa peittyisivät ilmastomielenosoittajista. Mitä tapahtuisi, jos valtaosa nuorista järjestelmällisesti kieltäytyisi menemästä kouluun perjantaisin ennen kuin päättäjät suhtautuvat ilmastokriisiin tilanteen edellyttämällä vakavuudella? Entä jos me kaikki ilmastosta huolestuneet kieltäytyisimme jatkamasta elämää kuten ennenkin ja sen sijaan yksinkertaisesti istuisimme yhdessä alas ja toteaisimme, että tämä ei käy?
Ilmastonsuojelun vaikeus on siinä, että elämän jatkaminen kuten ennenkin on vielä toistaiseksi petollisen helppoa. Jossain vaiheessa se käy mahdottomaksi, mutta silloin on jo myöhäistä toimia.
Seuraavan kerran Helsingissä pääsee marssimaan 6. huhtikuuta. Perjantaimielenosoituksia järjestetään viikoittain ympäri Suomea. Joko sinun kuntasi kunnantalo on todistanut samaa kuin Kölnin tuomiokirkko?