Ilmastovanhemmat

Havu Pellikka on helsinkiläinen Ilmastovanhempi ja junien ystävä.

Korviini kantautui surullinen uutinen. Deutsche Bahn ja muut eurooppalaiset rautatieyhtiöt aikovat karsia Euroopan yöjunareittejä rankalla kädellä.

Juna on ilmastoystävällinen tapa matkustaa. Juna on myös eurooppalainen tapa matkustaa. Vilkaisu lähtevien junien taululle millä tahansa isommalla keskieurooppalaisella rautatieasemalla on suomalaisittain päätähuimaava. Junat sukkuloivat naapurimaihin kaikkiin ilmansuuntiin.

Suomalaiset ovat tässä suhteessa onnettomassa asemassa, sillä maata pitkin Eurooppaan päästäkseen useimmat joutuvat ensin ylittämään Itämeren, joko etelään tai länteen. Baltian reitillä junayhteydet ovat surkeat ja pitkät bussimatkat takapuolta kuluttavia. Silloin tällöin väläytelty junatunneli Suomenlahden ali ja Rail Baltican toteutuminen muuttaisivat asetelman täysin, mutta toistaiseksi kätevin reitti Euroopan rautateille kulkee Tukholman kautta.

Pitkien matkojen taittaminen junalla on toki hidasta lentomatkustamiseen verrattuna. Yöjunien ja yölaivojen ansiosta se on kuitenkin ollut jopa yllättävän nopeaa, sillä nukkuessa matka taittuu huomaamatta. Helsingistä on esimerkiksi voinut ottaa iltajunan Turun satamaan, sieltä yölaivan Tukholmaan, sieltä aamujunan Kööpenhaminaan ja edelleen yöjunan vaikkapa Sveitsin Baseliin. Välissä ehtii pistäytyä jaloittelemassa useammassa kaupungissa ja haukata smørrebrødin tai pari. Jos öitä ei lasketa, vain reilun päivän matkustamisen jälkeen voi nauttia lounasta Zürichissä.

Jos yöjunat lakkaavat, junamatkustamisesta Eurooppaan tulee toivottoman epäkäytännöllistä ja kallista lentomatkustamiseen verrattuna, sillä matkustusaika venyy useisiin päiviin ja junalippujen lisäksi joutuu maksamaan yhdestä tai useammasta hotelliyöstä.

Rautatieyhtiöt perustelevat lakkautuksia heikolla kysynnällä. Halpalentoyhtiöiden kanssa on epäilemättä vaikea kilpailla hinnassa ja nopeudessa. Junalla on kuitenkin omat valttinsa:

• Ympäristöystävällisyys. Juna pienentää matkustamisen hiilipäästöt parhaimmillaan murto-osaan verrattuna lentomatkustamisen päästöihin.
• Matkustusmukavuus. Ei tukalia turvatarkastuksia, oma sänky ja mahdollisuus jaloitella aamiaiselle ravintolavaunuun. (Suomessa VR saa pisteet yöjunien sympaattisista pöllölakanoista, joihin on mukava hautautua.)
• Tunnelma. Raiteiden kolke. Tunne matkalla olemisesta. Parhaita ovat junat, joissa voi avata ikkunan ja työntää nenänsä ulos tuuleen viiniviljelmien, vuoristojen tai merenrannikon viuhuessa ohi.
• Satunnaiset kohtaamiset ihmisten välillä. Yöjunassa olen yrittänyt kommunikoida kynällä, paperilla ja muutamalla venäjän ja englannin sanalla moldovalaisen rajavartijan kanssa, joka oli ollut juhlimassa Moskovassa. Olen myös tuntenut itseni etuoikeutetuksi EU-kansalaiseksi puhuessani nuoren serbimiehen kanssa, jolle ulkomaille lähteminen oli käytännössä mahdotonta paitsi rahanpuutteen, myös matkustusasiakirjojen hankkimiseen liittyvän byrokratian takia.

Yöjunien puolesta on pantu pystyyn monia vetoomuksia, joiden kautta asiaan voi yrittää vaikuttaa. Vetoomukset on osoitettu rautatieyhtiöille, mutta yhtä hyvin ne voisi osoittaa poliitikoille. Kyse ei ole vain kysynnästä ja tarjonnasta, vaan julkisesta tuesta tai tuen puutteesta eri liikennemuodoille. Rautatieyhtiöt valittavat epäreilusta kilpailuasetelmasta lentoliikenteen nauttimien verohelpotusten takia. Lentoyhtiöt eivät esimerkiksi maksa arvonlisäveroa kansainvälisillä reiteillä eivätkä polttoaineveroa, ja lentoliikenteen saaminen mukaan EU:n päästökauppaan on ollut takkuista. Kyse on siitä, rakennetaanko Euroopassa sellaista yhteiskuntaa, jossa ilmastoystävälliset valinnat ovat paitsi mahdollisia, myös helppoja ja houkuttelevia.

Näkymää raiteilta: Genevenjärvi, Sveitsi

Paula Sankelo on yhden lapsen äiti ja asuu perheineen viihtyisässä Itä-Helsingin lähiössä.

Oletko koskaan kuullut väitettävän, että ilmastonmuutoksen keskeisiä uhkia nimenomaan Suomen leveysasteilla ei ole kuvailtu riittävän selkeästi ja helppotajuisesti? Minä olen, useinkin.

Kun kuulen tämän toteamuksen seuraavan kerran, aion vastata: kannattaa lukea Laura Lähteenmäen tuore North End -trilogia. Siinä on tulevaisuudenkuvaa kerrakseen!

North End -kirjat Niskaan putoava taivas (2013), Kaiken peittävä tulva (2013) sekä Karrelle polttava helle (2014) kuvaavat Suomea 2070-luvun alussa. Tulevaisuutta tarkastellaan kolmen teini-ikäisen tytön — Teklan, Lunan ja Aasan — näkökulmasta. Sarja on suunnattu nuorille, mutta kuten hyvässä nuortenkirjallisuudessa aina, pureksittavaa riittää myös aikuisyleisölle.

Luvassa vaihtelevaa

Lähteenmäki kuvaa Suomea tilanteessa, jossa globaalia ilmaston lämpenemistä ei ole saatu hillittyä ajoissa. Kuten kirjojen nimistäkin voi päätellä, pohjoisten seutujen suurimmaksi ilmasto-ongelmaksi ei ole muodostunut lämpeneminen sinänsä, vaan siitä aiheutuva sään äärevyys. Tässä tulevaisuusskenaariossa merijäiden sulaminen tuottaa Keski- ja Pohjois-Suomen alueelle erittäin kylmät ja runsaslumiset talvet sekä mittavat kevättulvat. Kesät ovat kuumat ja auringon säteily konkreettisestikin karrelle polttavaa, sillä UV-säteily on lisääntynyt rajusti.

Kirjoissa ei avata kaikkien kehityskulkujen fysikaalisia taustoja, ei esimerkiksi UV-säteilyn lisääntymisen syitä. Ilmiö on kuitenkin todellinen: alailmakehän lämpeneminen viilentää yläilmakehää, mikä puolestaan kiihdyttää otsonikatoa. Kaiken kaikkiaan Lähteenmäki on tehnyt taustatyönsä huolellisesti.

Pahin mahdollinen maailma?

Dramaattisista nimistään huolimatta North End -kirjat eivät ole jännäreitä, joiden kliimaksiksi kohoaa taistelu luonnonvoimia vastaan. Vaikka ilmasto-olot ovat vaihtelevuudessaan haastavat, ne ovat joka tapauksessa tulevaisuuden ihmisille arkea, eivät poikkeustiloja. Ja jos säät ovatkin ankaria, niin arki on kovaa muutenkin: tuhlaileva elämäntapamme on sabotoinut tulevien sukupolvien hyvinvointia usealla tavalla. Esimerkiksi tavanomaisiin tulehduksiin kuollaan, koska yleisimmät bakteerit ovat jo kaikille antibiooteille resistenttejä – uskottava kehityskulku sekin.

Kyse lienee omasta pessimismistäni, mutta minusta North Endin maailma ei karuudestaan huolimatta ole pikimusta dystopia. Kaikki mahdollinen ei suinkaan ole mennyt pieleen. Laajoja kansainvälisiä selkkauksia ei vaikuttaisi kirjojen maailmassa olevan käynnissä, vaikka ilmastopakolaisuutta esiintyykin. Itse valtio suojelupoliiseineen ja elektronisine valvojineen ei salli kansalaisille tiedonkulun vapautta, mutta ei toisaalta ole ylettömän kontrolloiva.

Eräs keskeinen kehityskulku on kirous ja siunaus yhtä aikaa: ympäristömyrkkyjen tähden ihmisten lisääntymiskyky on heikentynyt. Tämä on inhimillinen tragedia monelle, mutta helpotus globaalin kestokyvyn kannalta.

Menneet ja tulevat mummot

Vaikka vauvoille ei riitä rokotteita, nuoriso on aliravittua, keski-ikäisten hampaat tippuvat suusta ja nuhaan voi kuolla, North Endin vanhukset elävät hyvinkin vanhoiksi. Vanhat henkilöhahmot myös tuovat kirjoihin sen näkökulman, johon itselleni on helpointa samastua. Mummot ja papat muistelevat menneitä tuhlauksen aikoja epäuskon sekaisella huvittuneisuudella:

“Vaikka Luna oli tottunut kuuntelemaan mummon paasausta, hän kuunteli taas miten mummo uusi vaatevarastonsa keväisin: uudet kengät, persikanväristä huulikiiltoa, kevätajeluja ostoskeskuksiin…

— Olivatko tiet kunnossa?

— Tietty! mummo rähähti, — meillä oli leveät baanat joka paikkaan ja supernopeat junat posottivat tänne saakka, lentokoneet halkoivat ilmaa ja laivat kyntivät ulappaa!

Mummo melkein lauloi ja alkoi pyörittää soijajauhopullia, jotka aikoi paistaa ennen sähkökatkoa.

— Ehkä ehdin tehdä naurismuusinkin, mummo sanoi ja vilkuili kelloa.

Mummo ehti, ja Luna sai pitkästä aikaa vatsansa täyteen, kun hänen ei tarvinnut jakaa vähiä ruokia isän, poikien tai Teklan kanssa.”

Tervaskantojen perspektiivin kautta kirjojen nuorille valkenee jotain keskeisen tärkeää: vaikka tuhlailun aikakausi kuulostaa yltäkylläiseltä paratiisilta, eivät sen kokeneet haikaile menneisyyttä takaisin. Lähteenmäen kuvaama 2070-luvun sulkeutunut Suomi on omalla tavallaan rauhallisempi, juurevampi ja maanläheisempi paikka kuin 2000-luvun alun kerskakulutus-Suomi. On hyvä viljellä kasvimaata, kierrättää vaatteet äidiltä tyttärelle, säästää liha juhlaruoaksi ja kylpeä viikoittain saunassa. Tulevaisuuden ekoratkaisut eivät välttämättä ole innovaatioita, vaan isovanhempiemme ikäpolven itsestään selviä käytäntöjä, joihin palaamiseen liittyy tietty nostalgian hehku. Kirjailija onnistuu kuvaamaan näitä Muutoksen jälkeisen ajan lohdullisiakin puolia arkisen kauniisti, ilman turhaa niukkuuden romantisointia.

Uskoako vai ei?

On rohkeaa väittää, että kaunokirjallisuus voisi kuvata todellisuutta kovin tarkasti, saati sitten tulevaisuuden maailmaan sijoittuva kirjallisuus. Todentuntuisuus tai sen illuusio on joka tapauksessa North End -kirjojen vahvimpia puolia: sarja kestää erinomaisen hyvin vertailun esimerkiksi Sitran tulevaisuusselvityksen kanssa. Vaikutelma ei kuitenkaan ole oppikirjamainen, vaan teksti pakottaa eläytymään tulevaisuuden nuorten maailmaan. Kun Teklan varpaat paleltuvat, on pakko vetää itselle villasukat jalkaan.

Myös Sitran vahvasti ennustama yhteiskunnallinen epätasa-arvo on voimissaan North Endissä. Vaikka tavallisten työläisten ja jopa kotimaisten tehtaanomistajien arki on niukkaa, Lähteenmäen kuvaamassa 2070-luvun Suomessa on edelleen oma kansainvälisten kapitalistien luokkansa. Epätasa-arvon teema korostuu etenkin trilogian päätösosassa, jossa taistellaan kaivoksella uhkaavaa ympäristötuhoa vastaan. Trilogian keskeinen sanoma onkin, että jopa ekokatastrofin jälkeisessä maailmassa rahan valta uhkaa jyrätä sekä ihmisoikeudet että luonnonsuojelun. Perin lohdutonta — ja varsin uskottavaa.

Lähteenmäen kuvaamia synkimpiä kehityskulkuja voi onneksi vielä koettaa torjua yhteiskunnallisen toiminnan kautta. Yksityisenä kansalaisena ehkä kannattaisi myös opetella kasvattamaan pottuja, keritsemään lampaita ja neulomaan kunnollisia villasukkia. Ilmastonmuutosta tällainen puuhastelu ei hillitse, mutta kenties taidot tulevat tositarpeeseen jossain vuosisadan puolivälin paikkeilla. Jos itse elän vuonna 2070, olen tuolloin 90-vuotias ja toivottavasti sellainen teräsmummo, joka vielä kuokkii nauriitkin muusiin.

Paula Sankelo on yhden lapsen äiti ja asuu perheineen viihtyisässä Itä-Helsingin lähiössä.

— Miksei lunta ja jäätä enää ole?

— Mitä sinä uskot?

Ilmastovanhemmilla ei ole lukupiiriä, mutta jos olisi, Emmi Itärannan romaani Teemestarin kirja kuuluisi ohjelmaan. Se on “kertomus tuhosta ja raunioista, valtameristä jotka kurkottivat kohti mannerten keskustoja ja nielivät maata ja makeaa vettä” — eli kertomus ilmaston lämpenemisestä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Skandinavian pohjoisosiin sellaisessa tulevaisuudessa, jossa ilmaston lämpenemisen keskeiset uhkakuvat ovat toteutuneet. Ja tulevaisuudessa, kuten nytkin, kaikkein pahin uhka ei ole resurssien niukkuus sinänsä, vaan ihminen. Uuden Qianin julma sotilashallinto säännöstelee vettä tiukasti, mutta toisille vettä riittää — niille, joilla on aseet.

Romaanin päähenkilö on teemestarin tytär Noria, teemestari itsekin. Suvussa kulkeneet teemestarien kirjat muodostavat yhteyden arvoituksellisen menneisyyden ja karun nykyisyyden välille. Tutkiessaan Hämärän vuosisadan oloja Noria joutuu valitsemaan, pysyykö lojaalina realistiselle tieteilijä-äidille vaiko perinteitä vaalivalle teemestari-isälle. Vai onko olemassa kolmas tie, Norian oma?

Teemestarin kirjassa on valtavirran nykykirjallisuudelle tyypillinen jännärijuoni: kerrontaa rytmittävät johtolankojen löytyminen, henkilöihin liittyvät paljastukset ja muut dramaattiset käännekohdat. Lukijaa pidetään jännityksessä aina loppuratkaisuun saakka. Tämä saattaa kutkuttaa toisia lukijoita, mutta itse en lämmennyt dekkarijuonelle. Menneisyyden salojen ratkominen on teknisesti epäuskottavaa ja muodostaa kiusallisen kontrastin sille, kuinka huolellisesti rakennettu ja todentuntuinen Itärannan tulevaisuusvisio on kokonaisuudessaan.

Toinen kontrasti muodostuu romaanin raa’an tulevaisuuskuvan ja runollisen kielen välille. Vastakohtaisuus on harkittua ja enimmäkseen toimii. Soinnuttelu tahtoo lipsahtaa söpöilyn puolelle esimerkiksi romanttisessa paikkojen ja aikakausien nimistössä (Menetetyt maat, Hämärän vuosisata, Kielletty metsä) sekä pehmeän soljuvissa henkilönimissä (Sanja Valama, Mai Harmaja, Lumi Vanamo). Henkilöt voi jopa melko tarkalleen sijoittaa hyvä—paha-akselille sen perusteella, kuinka sointuva nimi heillä on.

Kokonaisuudessaan Itärannan esikoisromaani kuitenkin onnistuu sekä vangitsemaan lukuhetkellä että viipymään ajatuksissa jälkeenpäin. Vaikka kirja sijoittuu tulevaisuuteen, sen keskeisin kauhukuva ei ole scifiä: vedestä on puutetta useilla alueilla jo nyt, ja ilmaston lämpeneminen pahentaa vesipulaa parhaillaankin. Kun lukee Uuden Qianin vesivalvojista ja vesirikollisista, ei voi olla surematta kuivuutta, josta eteläisemmillä seuduilla nytkin kärsitään.

Teemestarin kirjassa kaikkein hyytävintä on kuitenkin sen peruslähtökohta: kuvitelmamme siitä, kuinka tulevat sukupolvet syyttävät meitä ekokatastrofista, on kenties jopa liian optimistinen. Entä jos onnistumme sekoittamaan biosfäärin niin pahasti, että luonnonmullistuksia ja suursotia todellakin seuraavat hämärän aikakaudet ja yhteys menneeseen katkeaa?

Ehkäpä tulevaisuuden ihmiset — tai ainakaan tulevaisuuden tavikset — eivät ymmärrä osoittaa meitä syyttävällä sormellaan. Ne tahot, joilla on aseet, onnistunevat arkistoimaan historiankirjan tai pari. Tavallinen kansa kenties säilyttää menneestä muutaman tiedonmurun ja voi vain arvailla, mitä talvet olivat ja miksi ne katosivat.

Siinäpä miettimistä yön pimeiksi tunneiksi.