Ilmastovanhemmat

Paula Sankelo on 32-vuotias yhden lapsen kotiäiti. Paula asuu viihtyisässä Itä-Helsingin lähiössä, lukee kävellessäänkin ja pitää talvesta.

Kun lapsi on kuumeessa, omakin pää puuroutuu. Keskittymiskykyä syövät huonosti nukutut yöt, sisällä vietetyt päivät, rintamaidon mukana menetetyt aivosolut… Tässä mielentilassa ei kahlata raskasta proosaa.

Tartuin kaikesta huolimatta asiatekstiin, eli Kati Berningerin tuoreeseen tietokirjaan Hiilineutraali Suomi. Valinta oli osuva myös toipilastaloon. Berninger kirjoittaa tiiviisti ja mutkattomasti, tapausesimerkit esitellään selkeästi omissa infolaatikoissaan. Ei haitannut, vaikka ajatuksen keskeytti pienen nenän pyyhkiminen tai vaipasta kuuluva outo ruplatus (inhorealismi loppuu tähän, lupaan).

Mikäli myös blogin lukijoiden keskittymiskyky harhailee, tiivistän Hiilineutraalin Suomen sanoman seuraavasti: ilmastoystävällisen yhteiskunnan tähden ei tarvitse muuttaa maakuoppaan ja syödä savea.

Berninger esittelee kirjavan paletin keinoja Suomen kasvihuonepäästöjen vähentämiseksi, tuulipuistoista biopolttoaineisiin ja LED-valoista puurakentamiseen. Tavoitteeksi on asetettu aidosti ilmastoystävällinen yhteiskunta: sellainen, joka sitoo kasvihuonepäästöjä yhtä paljon kuin tuottaa.

Hiilineutraali Suomi on tervetullut lisä keskusteluun, jossa vaatimattomiakin päästövähennyksiä usein vastustetaan “taloudellisen realismin” nimissä. Berningerin konkreettiset esimerkit toteutuneista päästövähennyksistä ovat kuitenkin usein sellaisia, joissa kaikki voittavat. Esimerkiksi näin:

Suomalainen yritys kehittää ja myy puhtaampaa teknologiaa → syntyy työpaikkoja, verotuloja, jopa mahdollisia vientiartikkeleja.

Suomalainen tehdas investoi kyseiseen uuteen tekniikkaan → päästöt pienenevät ja samalla säästyy selvää rahaa, eli investointi maksaa itsensä takaisin.

Täytyy olla aikamoinen ankeuttaja vastustaakseen tällaisia kehityskulkuja, tai ylipäänsä  energiatehokkuuden lisäämistä yhteiskunnan eri sektoreilla. Onko tuhlailu muka taloudellisesti kannattavaa?

Toinen “realistin” vakioargumentti liittyy ilmastonmuutoksen mittakaavaan: minkä vuoksi meidän kannattaisi satsata päästöjen pienentämiseen, kun Kiina kuitenkin tupruttaa kasvihuonekaasuja minkä kerkeää?

Mittakaavaongelma on olemassa, mutta sillä on toinenkin puoli: koska Suomi on pieni maa, voidaan tuntuvia kansallisia päästövähennyksiä saada aikaan jo yksittäisten teollisuuslaitosten päästöjä rukkaamalla. Kun Yaran lannoitetehtaalla otettiin käyttöön uusi, puhtaampi valmistusteknologia, vaikutus Suomessa syntyviin kasvihuonepäästöihin oli 1,4 prosenttia. Kaatopaikkakaasun kerääminen Ämmässuon kaatopaikalta energiantuotantoon haukkasi Suomen päästöistä prosentin verran.

Päällimmäiseksi tunteeksi Hiilineutraalista Suomesta jää optimismi: jo toteutuneet tai lupaavasti käynnissä olevat päästövähennyshankkeet puhuvat puolestaan. Ilmastovanhemman silmin kirjassa on kuitenkin myös kritiikin varaa. Löperöintä osuutta on loppupuolen pohdinta siitä, miksi emme ole jo pidemmällä hiilineutraaliuden tiellä. Aiemmissa luvuissa fokus on ollut yhteiskunnan suurissa rakenteissa, mutta muutoksen esteiksi nostetaan näkyvimmin yksittäisen kuluttajan käyttäytyminen (“hiilineutraalius ei ole trendikästä”).

Vastuullinen ilmastopolitiikka ei kuitenkaan ole aivan nurkan takana: esteenä on muutakin kuin systeemin hitaus tai erimielisyydet keinoista. Toki myös pienen ihmisen panosta tarvitaan, mutta meidän tavisten täytyy nyt vaatia päättäjät tosissaan mukaan ilmastotalkoisiin. Pallo ei ole kuluttajalla!

PS: Erään tunnetun naistenlehden toimittaja ja kuvaaja kävivät tautitalossa tekemässä Ilmastovanhemmat-aiheista reportaasia. Juniori viihtyi salamavalojen räiskeessä. Pysykää kuulolla!

Tapio Pesola on 32-vuotias perheenisä Espoosta, joka ei halua tehdä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi yhtään enempää tai vähempää kuin on pakko.

Hevosenliha, voimajohdot leikkipaikalla ja ilmastonmuutos. Arvaa, mikä kolmesta ei kuulu joukkoon? Osut todennäköisesti oikeaan.

Viime viikkoina on kohistu romanialaisesta hevosenlihasta. Onhan se toki kauheaa, että pakastekebabissa on porsaan jänteiden sijasta hevosta. Käsi ylös, jos edes haluat tietää, mistä eineslihapihvit on valmistettu. Olin ala-asteella vierailemassa Taffelin sipsitehtaalla Ahvenanmaalla. En syönyt sipsejä vuoteen sen jälkeen.

Kulosaarelaisen päiväkodin vanhemmat puolestaan saivat kaupungin investoimaan uuden leikkipaikan rakentamiseen, kun vanhemmat pelkäsivät voimajohtojen säteilyn olevan haitallista lapsille. Rakennusvirasto mittasi säteilyn, eikä se ollut lähelläkään riskirajoja. Se ei pysäyttänyt sosiaalivirastoa käyttämästä niukasta budjetistaan rahaa uuden, maalaisjärjellä ajatellen turhan leikkipaikan kalusteisiin.

Miten tämä sitten oikeastaan liittyy ilmastoon? Ihmiset ja etenkin vanhemmat voivat taistella kuin villipedot puolustaakseen lapsiaan tai saadakseen oikeanlaista ruokaa. Mutta jostain syystä emme osaa olla yhtä jämäköitä lastemme suojelemiseksi ilmastonmuutokselta.

Arvostetun brittiläisen ilmastotutkija Kevin Andersonin mukaan ilmastonmuutos voi nykymenolla huonontaa maapallon kykyä ylläpitää ihmiselämää siinä määrin, että vain puolisen miljardia ihmistä voi säilyä planeetalla. Tuohon riittäisi noin neljän asteen lämmönnousu. Maailmanpankin mukaan noihin lukemiin päästään jo 2060, jos mikään ei muutu. Poikani täyttää tuona vuonna 49.

Silti ilmastonmuutoksesta ei puhuta kahvipöydissä, työpaikkaruokaloissa tai vouhkata sosiaalisessa mediassa? Ja ehkä siksi siitä eivät puhu riittävästi poliitikotkaan, joilla kuitenkin on lopulta suurin vastuu nykymenon jatkumisesta. Miksi?

Itse haluaisin mieluummin lapseni syövän hevosenlihaa sähköjohtojen alla kuin joutuvan kohtaamaan hallitsemattomaksi muuttuneen ilmastonmuutoksen. Kulosaaresta kirjoittaneen kaupunginvaltuutetun sanoja mukaillen, kaikki uhat eivät ole samanarvoisia. Voitaisiinko yhdessä lopettaa ilmastohiljaisuus?

Liisa Selvenius-Hurme on Ilmastovanhempien puheenjohtaja. Liisa on kohta keski-ikäinen kahden lapsen äiti, joka haaveilee kesämökistä ja rakastaa vuodenaikojen vaihtelua.

Kuvittele, että olet lähdössä risteilylle perheesi kanssa. Kun odottelet terminaalissa laivaanpääsyä, saat kuulla, että sata kansainvälistä laivanrakennusinsinööriä on tarkastanut laivan. Insinööreistä 99:n mielestä laiva on niin huonossa kunnossa, että se liikkeelle lähtiessään uppoaa ja suuri osa matkustajista hukkuu. Yksi insinööreistä, ihan pätevä asiantuntija hänkin, on kuitenkin sitä mieltä, ettei laivassa ole vikaa ja sillä matkustaminen on ihan turvallista.

Miten toimit? Hihkaisetko perheellesi, että hii-ohoi,  astukaa laivaan, nyt risteillään! Vai toteatko, että on parempi jättää risteily tällä laivalla väliin? Että riski on liian suuri etkä halua asettaa perhettäsi tällaiseen vaaraan?

Miten monen laivanrakennusinsinöörin tulisi todeta laiva ehjäksi ja turvalliseksi, ennen kuin astuisit perheinesi laivaan? Minkälaisen riskin olisit valmis ottamaan?

Tutkijat ovat 99-prosenttisen varmoja siitä, että ihmisen toiminta aiheuttaa ilmastonmuutoksen. Minä en ole valmis tarttumaan yhden prosentin oljenkorteen ja välinpitämättömän huolettomasti kaitsemaan lapsiani kohti ilmastokatastrofia. Siksi kuulun Ilmastovanhempiin.

Paula Sankelo on 32-vuotias yhden lapsen kotiäiti. Paula asuu viihtyisässä Itä-Helsingin lähiössä, lukee kävellessäänkin ja pitää talvesta.

Talkkari nojaa lumilapioon ja morjenstaa, kun lykkään lastenvaunuja ulos kerrostalomme alaovesta. Koska minulla, lapsella tai talkkarilla ei ole kiire, viritämme keskustelun.

Lunta on piisannut, toteamme. On tänä talvena ollut lapioimista, on tosiaan.

(Näen miehen useimmiten joko nojailemassa mietteliäänä lapionvarteen tai tupakoimassa. Pois se kuitenkin minusta, että häntä moittisin. Päinvastoin: on ihailtavaa, että joku sentään ymmärtää järjestää työtahtinsa leppoisaksi.)

Valmistaudun henkisesti samaan vanhaan virteen, jonka tänä talvena moni on kuullut puhekumppaniltaan:

”…ja ilmastoko mukamas lämpenee, heh heh. Eivät ne sääprofeetat ja muut sammakkomiehet tiedä mitään.”

Päätän kerrankin ennättää edelle. Vedän henkeä ja tokaisen:

”Voi olla, että lumikelit tästä vain pahenevat. Ilmaston lämpeneminen saattaa aiheuttaa meidän leveysasteillemme lisää sadantaa talvisaikaan, eikä suinkaan vähälumisia talvia.”

”Näin se on”, myöntelee talkkari. ”Hulluun suuntaan ollaan menossa.”

”Ellei sitten ihmiskunta muuta kurssia”, jatkan hiukan hämmentyneenä siitä, että ennakoimaani latteutta ei kuulunutkaan.

”Eipä tässä ole kovasti aikaa korjata suuntaa, ehkä vain parisenkymmentä vuotta”, talkkari arvioi ja pistää röökiksi.

Sanomme heipat ja lähden vaunulenkille ristiriitaisin tuntein. Ei ole mukavaa tulla ensimmäiseksi aamulla muistutetuksi siitä, että ihmiskunta elää kohtalokkaiden päätösten aikaa. Tässä voi käydä huonostikin.

Toisaalta pieni sananvaihto oli virkistävä. Kerrankin en itse joutunut olemaan se pahanilmanlintu, joka raakkuu väsyneesti, etteivät täkäläiset lumikinokset vielä jääkautta tee.

Päätän seuraavalla kerralla taputtaa talkkaria olalle, kiittää hyvästä työstä ja todeta, ettei toivoa kannata vielä heittää. Jos me tavalliset tallaajat heräämme tosissamme ilmastokatastrofin uhkaan, ehkä päättäjätkin pian laittavat lapiot heilumaan.

Liisa Selvenius-Hurme on Ilmastovanhempien puheenjohtaja. Liisa on kohta keski-ikäinen kahden lapsen äiti, joka haaveilee kesämökistä ja rakastaa vuodenaikojen vaihtelua.

Ilmastovanhempien lanseeraustilaisuus järjestettiin tänään aamulla Annantalolla Helsingissä. Minä avasin tilaisuuden tällä puheenvuorolla:

”Olen tavallinen, kohta keski-ikäinen perheenäiti Helsingistä. Viime vuonna olin kahden lapseni kanssa kotona hoitovapaalla. Lastenhoidon lomassa seurailin satunnaisesti uutisia maailman tapahtumista. Siitä uutisvirrasta nousi esiin useita uutisia, joita en voinut vain ohittaa ja unohtaa.

Useat uutiset eri lähteistä kertoivat ilmastonmuutoksen etenevän nopeammin kuin kukaan on edes osannut pelätä. Tutkijoiden mukaan ilmasto voi lämmetä jopa neljällä asteella vuoteen 2060 mennessä.

Tämä oli tieto, joka sai minut havahtumaan. Nyt todella puhutaan 2060-luvusta. Siihen on alle 50 vuotta.

Minulla on kaksi lasta. Vuonna 2060 poikani on 48-vuotias ja tyttäreni täyttää 51 vuotta. Millaista elämää he tulevat silloin elämään?

Emme voi varmasti tietää, millainen on neljä astetta lämpimämpi maapallo. Näin nopeaa lämpenemistä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Todennäköistä on, että sään ääri-ilmiöt lisääntyvät ja voimistuvat. Viime vuonna Suomessa satoi ennätyksellisen paljon ja siksi perunasato jäi hyvin pieneksi. Toisaalta Pohjois-Amerikassa ennätyskuiva vuosi haittasi esimerkiksi maissin viljelyä. Ei tarvitse olla ilmastotutkija ymmärtääkseen, että jos tällaisia sääilmiöitä on toistuvasti eri puolilla maailmaa useiden vuosien ajan, ei maapallo mitenkään voi enää elättää tätä 7 miljardin ihmisen väestöä. Ja on selvää, että globaali ruokapula ja väestömäärän romahtaminen muutamassa vuosikymmenessä tarkoittaa valtavaa määrää inhimillistä kärsimystä ja tuskaa ja valtavaa määrää yhteiskunnallista epävarmuutta. Se tarkoittaa maailmaa, jossa ei ole hyvä elää.

Ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät jo nyt. Joidenkin arvioiden mukaan joka vuosi 400 000  ihmistä kuolee ilmastonmuutoksen seurauksena.

Ilmasto uhkaa lämmetä järkyttävällä vauhdilla ja silti tilanne on se, ettei kansainvälisissä neuvotteluissa edetä lainkaan, kasvihuonekaasupäästöt kasvavat kasvamistaan eikä Suomikaan ole saanut päästöjään laskemaan.

Luin näitä ilmastonmuutosuutisia ja valvoin monta yötä ahdistuneena. Ajattelin, että tämä ei voi mennä näin. Me emme voi antaa tämän tapahtua lapsillemme. Niiden unettomien öiden aikana se valtava ahdistus ja pelko lasteni tulevaisuudesta kasvoi pakottavaksi tarpeeksi tehdä jotain.

Jos ne, joilla on valtaa päättää Suomen päästöistä, eivät itse ymmärrä, mitä ilmastonmuutos tarkoittaa meidän lapsillemme, on jonkun kerrottava se heille. Meidän pienten lasten vanhempien on kerrottava, että emme hyväksy sitä, mitä lastemme tulevaisuudelle ollaan tekemässä.

Tajusin, että en varmasti ole yksin tämän ahdistuksen kanssa, varmasti monella muullakin äidillä ja isällä on sama voimattomuuden ja raivon ja turhautumisen tunne. Siitä syntyi ajatus Ilmastovanhemmista. Otin yhteyttä samassa tilanteessa oleviin ystäviini ja kutsuin heidät mukaan käynnistämään vanhempien ilmastoliikettä. Sen prosessin seurauksena päätettiin perustaa lasten edunvalvontajärjestö nimeltä Ilmastovanhemmat.

Ilmastovanhemmat on paitsi vanhempien, myös tulevien vanhempien, isovanhempien, kummien, setien, tätien ja kavereiden kansanliike, joka kertoo päättäjille, että nyt riittää. Nyt on lopetettava hymistely ja jahkailu ja todella tehtävä jotain. Nyt ilmastokatastrofin hillitseminen on vielä mahdollista.  Se on vaikeaa, mutta se on mahdollista. Ja siihen on ryhdyttävä heti.

Alusta asti on ollut selvää, että Ilmastovanhemmat keskittyy vaikuttamaan nimenomaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Monet kampanjat kannustavat perheitä ekologiseen elämäntapaan ja hiilijalanjäljen pienentämiseen, ja se on tärkeää työtä. Mutta ilmastokatastrofin hillitsemistä ei voi jättää vain yksilöiden valinnanvapauden varaan. Ihmisten elämäntavat muuttuvat hitaasti ja jos koko yhteiskunta perustuu fossiilisille polttoaineille, ei yksittäisten ihmisten valinnoilla voi riittävästi vaikuttaa kokonaispäästöihin.

Me olemme valmiita muuttamaan elämäntapojamme ja pienentämään hiilijalanjälkeämme, mutta vaadimme, että myös päättäjät kantavat oman vastuunsa. Toistaiseksi he eivät ole sitä tehneet.

Tyttäreni on nyt kolmevuotias. Hän rakastaa nukkejaan, hoitaa niitä kuin omia lapsiaan ja petaa ne illalla nukkumaan. Katson hänen leikkejään ja mietin, millainen on se maailma, jossa hän tulee elämään. Onko maailma silloin jo sellainen epätoivon, nälän ja pelon valtakunta, ettei tyttäreni halua synnyttää sinne lisää elämää? Ettei hän koskaan saa peitellä omia lapsiaan nukkumaan? Vai voisiko se olla maailma, jossa ilmaston lämpenemistä on onnistuttu hillitsemään ja jossa minun lapseni ja heidän lapsensa voivat elää turvallista, onnellista ja tasapainoista elämää?

Minulla on kaksi syytä olla täällä tänään. Ja joka päivä maailmassa niitä syitä syntyy puoli miljoonaa lisää. Siksi me vaadimme päättäjiä tekemään ilmastonmuutoksen hillitsemisestä politiikan ykköstavoitteen.”