Ilmastovanhemmat

Tänään pyöräilin metsässä. Kasvit tuoksuivat ja taivas oli ihanan pilvinen, sen lisäksi minulla oli virkistävä myötätuuli. Kaikki ovat hyvällä tuulella koska aurinko ei ole paistanut pariin päivään.

Puhuimme koulussa historiantunnilla 2000-luvun alkuajoista, en tiedä paljoa siitä ajasta sillä se on niin arka aihe että jopa opettaja epäröi siitä puhumisesta. Ymmärrän että kukaan ei halua puhua aiemmista vääryyksistä mutta mielestäni meidän pitäisi saada tietää miltä maailma näytti silloin kuin kukaan ei välittänyt ilmastonmuutoksesta.

Haluaisin joskus kokeilla maankamaralla asumista, useimmat nuoret ja aikuiset asuvat kaikki maan alla jotta auringon säteily ei uhkaisi heitä. Vanhat kansalaiset ja konservatiivit asuvat vielä taivaan alla vaikka riski on suuri että he joskus tulevat sairastumaan ihosyöpään. Mummi antaa minun aina joskus yöpyä hänen talossaan ja lempipuuhaani on pyöräillä tai kävellä ulkona luonnossa. Äiti ja mummi riitelevät paljon siitä että vaeltelen ulkona, joskus auringonvalossakin, mutta en siedä ajatusta että eläisin koko elämäni maan sisällä.

Toinen lempiasiani on uinti. Saamme silloin tällöin uida maanalaisessa keinotekoisessa uimahallissa mutta se ei tunnu samalta kuin järvessä uinti maanpinnalta päivällä tai illalla. Rakastan kellua vedessä ja kuunnella elämän äänia ympärilläni. Pelkäsin pienenä maan pinnalla elämista koska kaikkialla oli ääntä, mihin ikinä menin kuului jotain, lehtien kahina, heinäsirkan siritys tai lintujen laulu. Nyttemmin elämän pienet äänet lohduttavat minua ja joskus kotona maan alla tunnen ahdistusta siitä että on liian hiljaista, tuntuu kuin jonkinlainen paine kasvaisi päässäni kunnes pääsen taas pinnalle.

Suomi on hyvin onnekas maa sillä maamme yllä on vielä aika suojaava ilmakehä ja vaikka täällä on joskus hyvin kuuma on maanpinta vielä elinkelpoinen. Joissakin maissa kaikki asukkaat ovat joutuneet muuttamaan maan alle ja miljoonia ihmisiä kuolee joka kuukausi sädevaurioista.

Mummini on varmaan ainoa ihminen joka tykkää puhua nuoruusajoistaan. Äiti sanoi ettei ihan kaikkea mitä mummi kertoo kannata uskoa, että eivät ihmiset oikeasti palvoneet aurinkoa ja nauttineet sen kuumudesta. Minä olen nähnyt valokuvan isoäidistäni nuorena, ja hänellä oli pelkästään uimapuku päällä ulkona keskellä kesää.

Mummi kertoi myös että ennen jotkut ihmiset polttivat ja hengittivät jonkinlaista myrkyllistä paperirullaa ja että he tekivät sen koska se tuntui hyvältä, mutta se juttu on kyllä niin kaukaa haettua että luulen hänen keksineen sen vain pelästyttääkseen minut, eihän kukaan itseään tahallaan myrkyttäisi.

Mummini on ainoa sukulaisistani joka vieläkin syö lihaa. Äiti ja isä ovat monta kertaa yrittäneet saada hänet lopettamaan, mutta hän pysyy kiinni tavoissaan. Mummilla on pieni maatila jossa hän itse kasvattaa ruokansa ja hän teurastaa aina joskus jonkin eläimistään. Meidän perheemme kasvattaa omia vihanneksia ja kaupasta saa eri ravintoaineita ja mausteita. Lihan myyminen lopetettiin kokonaan pari vuotta syntymiseni jälkeen. Maan pinnalla asumisen jälkeen lihansyönti on yksi puhutuimmista aiheista etiikan tunneillamme, kaikilla on oma mielipiteensä asiasta ja joskus syntyy oikein kunnon riitaa sitä. En oikein ymmärrä mummin syytä lihansyömiseen, hän sanoo että se on hyvää ja että niin on aina tehty mutta eläimen tappaminen tuntuu jotenkin hyvin väärältä. Useimmat nuoret eivät ennen ole maistaneet lihaa. Minä sain syödä vähän mummin luona ja mielestäni maku ei ollut yhtään hyvä, ajattelin vain sitä että söin mummin lammasta jota olin montaa kertaa halannut ja hoitanut.

Ei elämä maanpinnan alla ole ihan kauheaa. Maassamme on yksi maailman parhaista energia-järjestelmistä joka antaa meidän kasvattaa kasveja maan alla ja saamme sähköä aurinkopaneeleista jotka on sijoitettu pinnalle. Vuosi on 2080 ja maapallo ja sen asukkaat taistelevat edelleen eteenpäin.

Minä olen ’Luonto’. Kyllä, luonto itsessään. En nyt mikään ’Luontoäiti’, ei sellaista nyt olemassa ole. Minä olen sen lammikon vesi, jolla huuhtelit pienet lapsenpolvesi, kun juostessasi ne hiekkatielle vahingoitit, mutta minä olen myös se maa, joka sinut sai kompuroimaan. Olen se hento tuuli, joka piti ilman mukavan viileänä nuoruutesi kesäpäivinä, mutta minä olen myös tuli ja salamat, jotka ovat tuhonneet sitä, minkä minä olen maailman päälle luonut. Hassua, eikö vain?

Ihmiset tekevät sitä samaa. Tuhoavat jotain, mitä ovat itse tehneet tai mitä toinen ihminen on tehnyt. Ihmiset tuhoavat joko itseään, mitä ovat luoneet tai sitä, mitä minä olen luonut. Kai se on ihmisten tarkoitus sitten tällä planeetalla, tuhota kaikki. Tiedän, tiedän, kuulostaa karulta, mutta sitä se lähinnä on. Ei se niin kamalaa olisi, jos vain yksi tai kaksi heittäisi silloin tällöin tikkarintikun tai karkkipaperin maahan, mutta kun sen saman toistaa yli seitsemän miljardia ihmistä, se ei enää ole niin ’okei’ juttu.

Sodaksi sitä virallisesti taidetaan kutsua, kun kaksi hieman ’tärkeämpää’ ihmistä kinastelevat jostain turhasta, ja pistävät sitten köyhät tappamaan toisensa, kuin se muka hyödyttäisi jotain. Luonnolla on kaikkein eniten päätösvaltaa ja voimaa, vaikka ihmiset yrittäisivätkin estää sitä. Yksinkertaisesta, hetken kestävästä pyörremyrskystä purkautuu energiaa enemmän kuin kaikista maailman ’ydinaseista’. Yhteensä. Käytännössä minä en häviä siinä mitään. lhmisethän siinä toisensa tuhoavat, kuin loiset jotka tuhoavat ruumiin hetkessä ravintoaineiksi. En häviä mitään, en yhtään mitään, ennen kuin maailma räjähtää, ja senkin aiheutan minä itse aikanani. He likaavat ilman kaasuillaan, aseiden tuhkalla ja aggressiivisilla ajatuksillaan.

Niin, ovathan ihmisetkin ’osa luontoa’, ja minä olen Luonto, jolloin olen tavallaan osa ihmisiä, ja he ovat osa minua, mutta ei se nyt niin mene. Jos ihmiset kuolevat, en minä kuole. Vaikka eläimet kuolevat, minä en kuole. Otetaan nyt esimerkki: vaikka geeneissäsi on äitisi ja isäsi geenejä, eihän se tarkoita että ajattelet täsmälleen samalla tavalla, että kuulet heidän ajatuksensa, tai että vaikka he kuolisivat, sinä kuolisit samalta seisomalta — eikä edes sitä, että ne geenit sinusta kuolisivat silloin.

Joten vaikka ihmiset tuhoavat itsensä hetki hetkeltä, olen ennemminkin kiitollinen siitä. Kuten alussa mainitsin, tuhoan itse sitä mitä olen luonut, mutta se johtuu siitä, että minun on pakko. Pikkuhiljaa, vähän kerrallaan, ihan rauhassa. En tuhoa sademetsiä kerralla, kuten ihmiset. Ja vaikka sitä myöntää en tahtoisikaan, olen pikkuhiljaa aloittanut myös tuhoamaan ihmisiä — tiedättehän, sairauksia, luonnonkatastrofeja, olosuhteiden rajuja muutoksia, mitä nyt ikinä keksinkään. Sairaudet erityisesti ovat tehokkaita.

En ole pahoillani siitä, että olen jo tuhonnut suuren osan ihmisistä. Olen saanut tarpeekseni ihmisten käytöksestä, siitä kuinka valitetaan kuinka ilmasto on lämmennyt, mutta harva vaivautuu tekemään mitään sen eteen. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua ’talvea’ ei edes pohjoisessakaan näe. Sääli sinänsä, henkilökohtaisesti rakastin talvea. Niin se menee, ihmiset ovat tuhonneet senkin. Miten sen nyt ikinä ajatteleekaan, lopputulos on sama: olipa kerran kaunis maapallo, vaan eipä ole enää!