Ilmastovanhemmat

Ylen verkkouutiset kirjoittaa 3.8. Abhishek Kumar Sharmasta, joka pyöräilee maailman ympäri “ilmastonmuutoksen asialla”. Miehen tavoitteena on vierailla 80 maassa herättelemässä ihmisiä toiminaan ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Kiinnostun. Uutisen mukaan Sharma on parhaillaan tulossa Helsinkiin, josta matka jatkuu Pietariin. Lyhyen googlettamisen jälkeen löydän Sharman yhteystiedot ja saan pyöräilevän intialaisen langan päähän.

Sharma ilahtuu soitosta ja lupaa Ilmastovanhemmille haastattelun: -”Missä asut, pyöräilenkö heti sinne?” Sovimme kuitenkin haastattelun vasta seuraavalle päivälle, sillä lapsiperheellisen näkökulmasta ilta on jo pitkällä. Päätämme tavata perjantai-iltapäivänä kalliolaisessa kasvisravintolassa, josta Sharman matka jatkuisi lautalle ja kohti Pietaria.

* * *

Sharman tunnistaa täyteen kuormatusta pyörästä ja värikkäistä pyöräilyvaatteista. Hymy on leveä. Mies löytää heti yhteisen sävelen ravintolan henkilökunnan kanssa: kätellään, jutustellaan, ja pian vietnamilainen tarjoilija jo koettelee pyöräilijän reisilihaksia.

Saamme kasvisateriamme. Siirrymme small talkista järkälemäisiin aiheisiin: ilmastonmuutos, resurssiniukkuus, talouskasvun ihanne, rauhantyö. Sharma on selvästi tottunut pääsemään heti puheisiin kaikkien kanssa ja käymään pienen esilämmittelyn jälkeen suoraan pääasiaan. Ei ihmekään, onhan kiertuetta tässä vaiheessa takana jo yli vuosi.

Tiedustelen, mikä sai Sharman liikkeelle. Näkikö tai kokiko hän ilmastonmuutoksen seurauksia kotimaassaan Intiassa?

“Ilman muuta näin ja koin, Intiassa tapahtuu nykyään entistä vakavampia sään ääri-ilmiöitä”, Sharma toteaa. Hän mainitsee pahimpana esimerkkinä Uttrakhandin tulvan, joka pyyhki kyliä olemattomiin myös Sharman kotiosavaltiossa, Uttar Pradeshissa. -“Varmastikin muistat tämän suuren tulvan?”

(Nyökyttelen, mutta tosiasiassa en muista. Wikipedia kertoo, että vuoden 2013 monsuunikautena Uttrakhandissa satoi miltei viisi kertaa enemmän kuin normaalisti. Sateiden seurauksena läheisiltä jäätiköiltä virtasi tavallista runsaammin sulamisvettä. Lopulta alueen joet tulvivat yli äyräidensä, melkein 6000 ihmistä kuoli ja yli 100 000 evakuoitiin. Luonnonkatastrofi oli Intiassa pahin sitten vuoden 2004 tsunamin. Hävettää, että näin suuri tuhotulva ei ole jättänyt muistiini jälkeä, vaikka oletettavasti olen siitä jossain vaiheessa uutisia lukenut.)

Sharma on pettynyt kansainvälisten ilmastoneuvottelujen tehoon. Mies on hyvin skeptinen sen suhteen, että esimerkiksi Pariisin sopimus saisi itsessään muutosta aikaiseksi. Hän ei laita toivoaan pääasiassa päättäjiin, mutta ei myöskään ympäristöjärjestöihin tai liike-elämään:

“Muutoksen mahdollisuus on meissä ihmisissä, aivan tavallisissa ihmisissä. Meidän tulee keskustella ilmastonmuutoksesta enemmän keskenämme, verkostoitua paremmin ja ratkoa arjen haasteita yhdessä. Ja toiminnan aika on nyt!” (Sharma toistaa mottoaan usein: “Now is the time to act!”)

Sharma jatkaa: “Viestini kiteytyy siihen, että meillä on kiire. Viivyttelyyn ei ole varaa. Opiskelin itse ympäristöalaa ja huomasin, että keinot ilmastonmuutoksen torjumiseen ovat olemassa, kunhan ne pannaan täytäntöön.”

Kerron Sharmalle hiukan Ilmastovanhempien toiminnasta. Miehen mielestä on hieno idea, että vanhemmat vievät viestiä päättäjille ja vaativat tiukempaa ilmastopolitiikkaa. Entä minkälaisia ilmastotoimia Sharma itse päättäjille suosittelee? Olisiko hänellä terveisiä suomalaisille poliitikoille?

-“Ennen kaikkea painotan, että on tärkeiden päätösten aika. Tietysti olen realisti ja ymmärrän, ettei yksikään poliitikko voi toimia yksinään. On sidosryhmiä, erilaisia päätöksenteon elimiä… Mutta väitän, että jokainen päättäjä tietää edes jonkin teon, jolla hän voi käytännössä alkaa torjua ilmastonmuutosta.”

Sharma jatkaa: -“Tapaan päättäjiä vain pienen hetken ajan ja kerron heille huoleni. En voi tietää, missä asiassa kullakin tapaamallani päättäjällä on eniten vaikutusvaltaa. Mutta jossakin asiassa heillä on valtaa, ja jos he päättävät käyttää valtaansa ilmaston tervehdyttämiseen, heidän omakin elämänlaatunsa paranee. He tietävät tekevänsä oikein, ja jälkipolvet tulevat muistamaan heidän tekonsa.”

Sharma ei anna arjen pieniä ekovinkkejä, vaan haluaa kyseenalaistaa globaalin resurssien liikakulutuksen ja jatkuvan talouskasvun ihanteen. Hän haaveilee muun muassa ekokylistä, joissa materiaalien kierto olisi mahdollisimman suljettu eikä rahaa tarvittaisi vaihdon välineenä. On kuitenkin yksi arjen pieni ilmastoteko, josta Sharma mielellään puhuu: tietysti pyöräily.

Kysyn, millä tavalla Sharma toivoisi kuntapäättäjien edistävän pyöräilyä. Tahtoisiko hän esimerkiksi autottomia keskustoja?

Sharma nauraa. -”Ei, tahdon autottomia kaupunkeja!” Miehellä ei ole mitään hyvää sanottavaa yksityisautoista kaupungeissa. -”Autot vievät tilaa, likaavat, aiheuttavat liikenneruuhkia, kiihdyttävät ilmastonmuutosta… Pyöräilyn ja joukkoliikenteen tulisi olla kaupunkien liikkumismuotoja.”

Juttuhetkemme loppupuolella Sharma pukee sanoiksi ilmastovanhempien yhteisen huolen:

-”Haluan tietysti myös asettua aloilleni ja löytää puolison. Ja olen huolissani mahdollisten lasteni tulevaisuudesta. Tämä on yksi syy, minkä vuoksi olen liikkeellä.”

* * *

Sharman tapaamisesta jää hieman ristiriitainen olo. On vaikeaa uskoa, että mies olisi toivioretkellään tehnyt kirjaimellisesti kaiken, mitä sanoo tehneensä. Jo pelkästään luentoja olisi tuolloin täytynyt pitää kymmenkunta päivässä, muista saavutuksista puhumattakaan. Monelta osin miehen kotisivukin herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

Maailmankiertäjän tärkeimpään viestiin on joka tapauksessa helppo yhtyä: toiminnan ja konkretian aika on nyt. Tietysti viemme edelleen sanomaamme päättäjille, mutta emme voi luottaa siihen, että poliitikot onnistuisivat torjumaan ilmastokatastrofin puolestamme. Pariisin ilmastokokouksen keskeinen tavoite karkaa jo käsistä, vaikka kokouksesta on alle vuosi.

Pidän myös Sharman luottamuksesta siihen, että useimmat meistä jo tietävät, mitkä omassa elämässämme ovat relevantteja seuraavia askeleita päästöjemme hillitsemiseksi. Todennäköisesti jokainen meistäkin tunnistaa omassa elämässään useita muutoksen mahdollisuuksia, joihin emme ole uskaltaneet vielä tarttua. Pienet muutokset olemme kenties jo saaneet aikaiseksi, mutta suuret pelottavat.

Toimitaan siis yhdessä. Mitä muutoksia laitamme omassa elämässämme käyntiin, kun rohkaisemme mielemme? Minkälaiset pelot saavat meidät lykkäämään oikeaksi tietämiämme valintoja, vaikka maailma ympärillämme lämpenee yhä kiihtyvää tahtia?

Puhutaan näistä peloista toisillemme. Nyt on suurten muutosten aika.

Abhishek Kumar Sharma Helsingissä 5.8.2016. Teksti ja kuva: Paula Sankelo

Tapio Pesola on 35-vuotias perheenisä Espoosta, joka ei halua tehdä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi yhtään enempää tai vähempää kuin on pakko.

Lastemme kannalta EU:n uudet ilmastotavoitteet eivät todellakaan ole kohtuuttomia. Grow up, Suomi!

EU:n päästövähennystavoitteet vuodelle 2030 julkistettiin eilen. Välittömästi alkoi kaikkialla kova itku ja poraaminen. Kaikki maat ovat tavoitteisiin kuulemma tasaisen tyytymättömiä. Tai siis pitävät niitä liian kovina. Suomi jäänyt Pekkaa pahemmaksi. Etenkin elinkeinoelämän mielestä Suomelle annettu 39% päästövähennystavoite on liikaa.

Kun jotain on pakko tehdä, niin auttaako itku? Vanhemman vastaus on yleensä, että ei. Grow up, Suomi. Kannattaako meidän riidellä prosenteista ja etsiä porsaanreikiä, kun tiedemiesten mielestä uudetkin tavoitteet ovat riittämättömiä. Olisiko kuitenkin järkevämpää tunnustaa faktat ja keskittyä siihen, miten päästöjä oikeasti lasketaan.

Lapset varmasti ainakin sanovat, että kyllä. (Ainakin siis ne friikkilapset, jotka seuraavat ilmastopolitiikkaa.) Heidän kannaltaan tavoitteet eivät todellakaan ole kohtuuttomia.

Faktahan on se, että viime vuosina aikaansaatu pieni lasku Suomen päästöissä on on paljolti ollut seurausta muista syistä kuin jämptistä ilmastopoliitikasta. Teollisuus on käynyt läpi rakennemuutoksen ja talous on ollut taantumassa. Toki päästöt ovat silti Suomessa laskeneet. En tietenkään halua sanoa, että tätä laskua ei saisi noteerata (”väärin sammutettu”).

Mutta toinen fakta on, että oikeat isot toimenpiteet ovat Suomessa vielä tekemättä. Ja tällä viittaan niihin rakenteellisiin muutoksiin, joita on pakko tehdä 2050 mennessä, jotta voimme saada päästömme nollaan. Liikkuminen, asuminen, syöminen ja teolliset prosessit menevät kaikki isolla tapaa uusiksi, jos haluamme yhteiskunnastamme ja taloudestamme kestävän.

Tähän asti on tuunattu olemassa olevaa. Fossiilista kaukolämpöä on tehostettu, autojen polttomoottoreihin on lisätty vähän biopolttoaineita. Jossain määrin on myös kiristetty vaatimuksia (esim. asuntojen uudet rakennusmääräykset).

Kunnon uudistuksia ei sitten ollakaan juuri tehty. Esim. Norja on kovaa vauhtia siirtymässä sähköautoihin ja Ruotsissa on jo vuosikymmeniä siirrytty käyttämään maalämpöä pientaloissa. Molemissa Suomella on todella paljon kirittävää, eikä lähtökuopissakaan oikein vielä olla.

Otetaan esimerkiksi vaikka vanha asuntokanta, yksi merkittävä lämpöenergian kuluttaja. Vanhaa asuntokantaa kohdellaan yhä silkkihansikkain. Energiaremppoja pitää harkita, kun isoja remontteja tulee ajankohtaiseksi, mutta kriteerinä taisi olla taloudellinen kannattavuus. Lienee selvää, että taloudellisesti kannattavat remontit kannattaa tehdä joka tapauksessa. Juju onkin siinä, että meidän pitäisi tehdä myös niitä vähän maksaviakin (koska ilmasto).

Valitettavasti tämän strategian raja tulee lähivuosina viimeistään vastaan, mikä näkyy nyt käynnistyneessä itkussa. Väliaikaratkaisuilla päästään ”only so far”. Nollaan pääseminen ei onnistu vanhaa tuunamalla, vaan vanhaa räjäyttämällä. Jos jatketaan nykylinjalla, niin tavoitteiden kiristyessä merkittävästi lisää vuonna 2030 ollaan aika pahassa k#sessa, kun pitäisi rakentaa koko tuunattu väliaikaisinfra taas uusiksi.

Jotta lapsillamme on edes toivoa turvallisesta ilmastosta aikuistuessaan, vuosina 2016-2030 ilmastotoimien pitää vihdoin oikeasti ruveta vaikuttamaan ihmisten arkeen. Parantamisen ja tehostamisen lisäksi pitää löytää keinoja vähentää ja harventaa. Toivottavasti keksimme paljon fiksuja uusia ratkaisuja, jotka minimoivat vähentämisen tarpeen, mutta ilmankin pitää tarvittaessa selvitä.

Näin on pakko tehdä, jos oikeasti olemme tosissamme elämän turvaamisessa tällä pallolla, jolla asumme. (Tai siis ihmisten elämän, sillä kyllä tänne jotain elämää aina jää, kuten jotkut sarkastiset ihmiset aina jaksavat muistuttaa lentolippuja ostellessaan…)

Minua kiinnostavat vähemmän torakat ja vuoristopuput, ja huomattavasti enemmän omat (ja toisten) lapset. Heidän tähtensä toivoisin, että enemmän toimintaa ja vähän vähemmän itkua ja valitusta. Tämä pitää tehdä ihan meidän itsemme takia, mutta ehkä siinä samalla ne puputkin voi säilyä.

Ps. Tuossa jutussakin mainitaan muuten, että Ruotsin tavoitteet olivat vielä hiukan Suomea kovemmat. En tiedä itketäänkö sielläkin, mutta kannattaa muistaa yksi pieni fakta. Ruotsin päästöt per asukas ovat jo nykyisellään about 40% meitä alemmat. Heillä on silti meitä kovemmat laskutavoitteet jatkossa.

Paula Sankelo on yhden lapsen äiti ja asuu perheineen viihtyisässä Itä-Helsingin lähiössä.

Vegaaninen tammikuu päättyi eilen, mutta jääkaappi on edelleen täynnä vegaanisia ”liha”piirakoita eli vihiksiä. Osallistuin tammikuun vegaanihaasteeseen, kuten moni muukin Ilmastovanhemmat ry:n hallituksen jäsenistä. Varmasti moni muukin jäsenistämme kokeili tammikuussa vegaanista elämää, ellei ole ollut vegaani jo ennestään.

Minulle tärkeintä tämänkertaisessa haasteessa ei ollut se, että elimistöön ei päätyisi mitään kautta eläinperäistä ruokaa. Oman osallistumiseni pääpaino oli ilmastovaikutuksissa ja siinä, millaista ruoantuotantoa tuen rahallisesti. Niinpä ”tunnustan” – jos nyt tunnustaa on tarvis – että söin useaankin kertaan eläinperäistä ruokaa, joka olisi muussa tapauksessa mennyt roskiin. Pari kertaa myöskin söin eläinperäistä ruokaa tilanteessa, jossa kieltäytyminen olisi tuntunut mielestäni kiusalliselta.

Ei-nollalinja toimi omalla kohdallani hyvin, sillä kokonaisuutena tämä tammikuu sujui huomattavasti paremmin kuin viime tammikuu, jolloin koetin olla vegaanisella ruokavaliolla ilman minkäänlaisia poikkeuksia. Tuolloin vegaaninen tammikuuni kesti kolme viikkoa ja päättyi silmittömään maidon kittaamiseen. Tällä kerralla luulen, että ruokavalioni on todella muuttunut pääosin vegaaniseksi, ilman sen kummempaa maidonhimoa tai muutakaan kipuilua.

Ilmastovanhempien tavoitteena ei ole, että kaikki ryhtyisivät yksityiselämässään vegaaneiksi. Meidän toimintamme painopiste on poliittisen päätöksentekoon vaikuttaminen, jotta koko yhteiskuntamme muuttuisi vähäpäästöisemmäksi ja ilmaston lämpenemistä saataisiin hillittyä. Samaan aikaan on kuitekin selvää, että vähäpäästöinen ruokavalio on ainakin nykymaailmassa kasvispainotteinen, ja että merkittäviäkin päästövähennyksiä on saavutettavissa ruokavalioidemme järkeistämisellä.

Lihan ja maitotuotteiden kulutuksen radikaali vähentäminen ei itse asiassa ole tavoitteena kovikaan radikaali. Kyseessä on varsin kohtuullinen muutos elintapoihimme, joka meillä on joka tapauksessa edessä, mikäli ilmaston vaarallista lämpenemistä aiotaan hillitä ajoissa. Erilaisia eläinproteiinin korvikkeita kehitellään koko ajan ja eläinproteiiniakin voidaan varmasti tulevaisuudessa tuottaa vähäpäästöisemmin. Meillä ei kuitenkaan ole aikaa odotella, että laboratorioliha ja hyönteisburgerit ovat jokaisen ulottuvilla joka päivä. Ravitsevaan kasvisruokavalioon voi siirtyä jo nyt.

Oma paras arkivinkkini kaikille kiireisille lapsiperheiden vanhemmille onkin tämä: kasvishernesoppaa saa yleensä ihan samalta kaupan säilykehyllyltä kuin lihahernesoppaakin, ja se pitää nälkää aivan yhtä hyvin. Jos omasta kaupastasi ei saa, ota asia puheeksi kauppiaan kanssa. Tämäkin on arkipäivän yhteiskunnallista vaikuttamista!

”Sunnuntaina vanhemmat ja isovanhemmat ympäri maailmaa liittävät kätensä yhteen lastemme ilmaston puolesta. Tiedän kyllä, että yksi mielenilmaus kadulla ei neuvotteluja ratkaise. Mutta haluan uskoa, että tällä kaikella on merkitystä. Sen on kuin eräänlainen rukous. Äitien ja isien hiljainen toive lastensa puolesta.”

Kirjoitan tätä puolityhjässä lentokoneessa, matkalla Pariisiin. Rakkauden kaupunki on seuraavat kaksi viikkoa ilmastoaktivistien Mekka, kun maailman päättäjät kokoontuvat sinne hieromaan ilmastosopua.

Pyhiinvaellusvertaus on pelottavan osuva, koska pari viikkoa sitten tapahtuneet Pariisin terrori-iskut muuttivat radikaalisti ympäristöjärjestöjen kuukausien ajan huolella laatimia suunnitelmia. Paikallinen hallitus kielsi lisäväkivallan pelossa kaikki suurmielenilmaukset kaduilla.

Nyt luvassa on suurmassin sijaan joukko pienempiä tempauksia, ehkä katutaidetta. Alun lyhyen lamaannuksen jälkeen tuntuu, että kielto on luonut jopa uutta taisteluhenkeä.
Itse olen päässyt seuraamaan läheltä, kun kansainvälinen ilmastoliike on viime viikkoina keskustellut siitä, mitä Pariisissa voitaisiin tehdä neuvottelujen tueksi. Myös syksyllä yhdessä kahdeksan maan vanhempainjärjestöjen kanssa perustamastamme Our Kids Climate –liikkeestä moni on yhä tulossa Pariisiin. Kaikeasta huolimatta.

Moni joutui tutkiskelemaan sieluaan pohtiessaan, uskaltaako terrori-iskujen jälkeen lähteä ollenkaan matkaan. Pariisi on yhä poikkeustilassa. Lähtijöissä on mukana kaksi äitiä, jotka ovat olleet New Yorkissa 9/11-iskujen aikaan. Kaikilla meillä on perheet ja lapsia. Huoli on todellista ja aitoa.

Sitä suuremmalla syyllä tämän porukan luovuutta ja järkkymätöntä tahtoa saada lastemme ääni neuvotteluissa kuuluviin on pakko kunnioittaa. Jokainen äiti (ja jokunen isä) päätyi lopulta siihen, ettei halua perua lähtöään. ”Meidän täytyy tehdä kaikki, mitä pystymme.”

Olen ylpeä siitä, että voin olla mukana. Itse olen puoliksi työmatkalla, mutta suurin osa on tullut tänne omilla rahoillaan. Monet ovat tuoneet koko perheensä mukanaan. Vaikuttamisen tahdon määrä on valtava.

Toivon, että saamme jotain aikaan. Lauantaina kokoonnuimme yhteenä isovanhempain järjestöjen kanssa suunnittelemaan tulevaa. Sunnuntai-aamupäivänä lähdemme yhdessä Pariisin kaduille, melko samalle seudulle kuin missä terrori-iskut tapahtuivat. Vanhemmat ja isovanhemmat ympäri maailmaa liittävät silloin kätensä yhteen lastemme ilmaston puolesta.

Kannamme suuria pahvisia lasten kuvia muistuttaaksemme ihmisiä niistä, jotka eivät vielä voi osoittaa mieltään ja puolustaa itseään. Jätämme lasten kenkiä eräälle aukiolle muistuttamaan tulevista sukupolvista.

Ehkä terrori-iskujen varjossa tämä kuulostaa pahalta, mutta tässä kaikessa on melkein jotain uskonnollista. Tiedän hyvin, että pienen joukon mitätön mielenilmaus kadulla ei neuvotteluja ratkaise. Pienet kengät kadulla tuntuvat näin kolmekymppisestä miehestä melkein koomiselta ajatukselta.

Mutta haluan uskoa, että tällä kaikella on merkitystä. Sen on kuin eräänlainen rukous. Äitien ja isien hiljainen toive lastensa puolesta.

Te siellä Suomessa voitte liittyä yhteiseen toiveeseemme osallistumalla sunnuntaina omalla paikkakunnallanne ilmastomarsseille. Menkää kaduille, kuten miljoonat ihmiset kaupungeissa ympäri maailmaa. Näyttäkää, että haluatte antaa lapsillemme turvallisen ilmaston. Joululahjat ehtii kyllä vielä ostaa sen jälkeenkin.

Suomesta ovat Pariisin lähdössä pian myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Sipilä. He molemmat tarvitsevat muistutuksen siitä, mitä on pelissä. Suomella ei ole varaa pihistellä esimerkiksi ilmastorahoituksessa. Parempaa hetkeä tästä muistuttamiseen ei tule.

Pikku Kakkosessakin se sanotaan: ”Tää on mun pallo ja tää on sun pallo. Älä potki tätä palloa.”

#ourkidsclimate

Lisätietoa paikallisista ilmastomarsseista Suomessa:

Tampere: https://www.facebook.com/events/965245396865507/
Helsinki:  https://www.facebook.com/events/685722641564049/

Molemmat alkavat sunnuntaina klo 13.00.

Harriet Rabb on tamperelainen ilmastovanhempi ja kahden lapsen äiti, joka on ottanut missiokseen niin vanhempana kuin ammatillisestikin tasoittaa lasten tietä odotettavissa olevan murrosvaiheen yli.

Illalla ei meinannut uni tulla, kun mietin, olenko kohtuuton lapsiani kohtaan. Mielessä risteili vuoropuhelu kymmenvuotiaan tyttöni kanssa lomakokemuksista. Useat hänen kavereistaan olivat lentäneet loman aikana vähintäänkin Keski-Eurooppaan, missä on tänä kesänä kärvistelty helteessä. Muutama tovi, niin hän joutuisi ensimmäisinä koulupäivinä kiirastuleen: kertomaan luokalleen olleensa ”vain” kotimaan kamaralla, muutamassa kaupunkikohteessa ja parilla pitemmällä mökkilomalla. Ja selittelemään, kuten minullekin, että missään nimessä hän ei suostuisi edes lentämään, lentopelkoinen kun on.

Olisimmehan mekin ehkä pystyneet lentämään pois kotomaasta. Kaksi viikkoa vuokramökissä on kuluiltaan samaa luokkaa kuin halpisluokan lennot Keski- tai Etelä-Eurooppaan ja majoitus siellä. Teimmekö siis lastemme kannalta väärin, kun elämyksiä ei haettu muita peesaten ja vielä tällä hetkellä vallitsevan hyvinvointikäsityksen mukaan kaukaa ja komeasti?

Kaukaa haettuja ja ulkoisesti näyttäviä elämyksiä lapsillemme. Tekeekö se heidät sisäisesti rikkaiksi? Vai pitäisikö meidän päästä juuri tästä illuusiosta pois? Suuri osa meistä ymmärtää jo, että vähähiilisessä yhteiskunnassa lento- ja kaukomatkat eivät ole mahdollisia samassa mittakaavassa kuin nykyään. He, jotka saavat lähimatkailusta kicksinsä, selviytyvät edes tällä yhdellä mittarilla mitattuna vähän helpommin elämäntapaamme odotettavissa olevasta murroksesta.

Miksi siis hätäilisin ja tässä vaiheessa sosiaalistaisin lapseni elämäntapaan, josta hänen tulee pian kivuliaasti oppia pois? Mökkiloma tuntui täyttävän perheenjäsentemme tarpeitten tynnyrit hyvin: kukaan ei olisi halunnut vielä viimeisenäkään päivänä lähteä pois. Miten saada tämä kokemus lapsen ja hänen lähipiirinsä mielessä yhtä arvokkaaksi tai jopa arvokkaammaksi kuin kaukomatka?

Näinä päivinä ja aikoina vaatii meiltä vanhemmilta henkistä kanttia tehdä kestäviä ja kauaskantoisia päätöksiä, joista jokainen edes pienellä tavalla luotsaa lapsiamme kohti elämäntapaa, joka tulee pakostakin olemaan heille arkea tulevina vuosina. Henkinen kantti tuleekin olemaan mittaamattoman arvokas voimavara kaikille, jotka joutuvat elämään tämän murrosvaiheen läpi. Parasta, mitä voimme lapsillemme tehdä, on kerryttää heille sitä!

JK: Kuusivuotias nuorimmaiseni laittoi viimeisenä mökkipäivänä saunaan tulemisen ehdoksi sen, että jatkan taas saunassa jo aloitettuja mielenkiintoisia kertomuksia aurinkolentokoneista ja ihmisen pyrkimyksestä laajentaa elinpiiriään myös maapallon ulkopuolelle. Ehkäpä me vanhemmat aliarvioimme täysin lastemme kyvyn omaksua uudenlaista todellisuutta. Minun lupaukseni tälle syksylle on se, että puhun näistä asioista enemmän lasteni kanssa heidän omaksumiskykynsä mukaisesti, en vain ilmastoaktiivisissa porukoissa aikuisten kesken.