Ilmastovanhemmat

Voiko mennä koululakkoon tai ilmastomarssille, vaikka ei itse onnistu elämään täysin ympäristöystävällisesti? Onko ookoo vaatia tehokkaampaa ilmastopolitiiikkaa, jos taskussa piippailee älyluuri ja on käynyt perheen kanssa etelänmatkalla?

KYLLÄ. Muutkin kuin sataprosenttisesti ekologista elämäntapaa noudattavat voivat vaatia ilmastotoimia. Moni ilmastokriisistä huolestunut on vaiennut aivan liian pitkään. Yksi syy vaikenemiseen voi olla muiden paheksunnan pelko omista ei-niin-täydellisistä elämäntavoista.

On tärkeää rohkaistua vaatimaan yhteiskunnallisia muutoksia, vaikka itse ei onnistuisi elämään ihanteellisesti.

Omien kulutustottumusten muuttaminen ei nimittäin ole useimmille helppoa. Sen on huomannut moni, joka on päättänyt vaikkapa vaihtaa löhöilyn ja sipsit terveelliseen ruokavalioon ja säännölliseen treeniin. Elämäntapamuutokset onnistuvat  yleensä parhaiten, kun uusiin tapoihin totutellaan vähitellen. On myös tärkeää saada muutokseen tukea ympäristöstä.

Valitettavasti nyky-yhteiskunta ei useinkaan tue ekologista elämäntapaa. Markkinointi, mainonta ja muoti luovat tarpeita kuluttaa. Kaupat pursuavat tuotteita, joita on tuotettu epäeettisesti. Junaliput ovat usein kalliimpia kuin lentoliput. Mainontaa kohdistetaan lapsiin ja nuoriin, jotka ovat riippuvaisia myös vanhempiensa kulutustottumuksista.

Päivän mittaan teemme tuhansia pieniä kulutusvalintoja. Usein teemme valintoja stressaantuneina ja väsyneinä, mikä vaikeuttaa hyvien valintojen tekemistä. Moni kokee stressiä pärjäämisestään töissä tai opiskeluissa, perustuuhan koko talousjärjestelmämme jatkuvaan kasvuun ja kilpailuun. Kovan työn tai opiskelun jälkeen saatamme palkita itseämme kuluttamisella.

Ilmastokriisin ratkaisua ei voikaan jättää yksittäisten ihmisten arjen kulutusvalintojen varaan. Ei liikenneonnettomuuksiakaan ehkäistä vapaaehtoisilla nopeusrajoituksilla. On oppivelvollisuus eikä oppivapaaehtoisuus. Veroja eivät maksa vain ne, joita huvittaa maksaa.

Ilmastokriisin ratkaisemiseksi tarvitaan muutoksia koko yhteiskunnassa, kuten energiantuotannossa, liikenteessä ja kulutustottumuksissa. Poliitinen päättäjä voi vaikuttaa päästövähennyksiin paljon rivikansalaista tehokkaammin muun muassa lainsäädännöllä ja verotuksella.

Jotta tarvittavat yhteiskunnalliset muutokset saadaan aikaan, tavallisten, huolestuneiden mutta elämäntavoiltaan epätäydellisten kansalaisten on rohkaistuttava vaatimaan muutoksia ja luomaan poliittista painetta. Jos vain itse täysin ilmastoystävällisesti elävät ihmiset uskaltavat vaatia ilmastotoimia, muutosta vaativien joukko jää auttamatta liian pieneksi.

Esimerkiksi koululaisten ilmastolakko on toiminut upeana ja tärkeänä avauksena sille, että yhä useampi rohkenee ottaa kantaa ilmaston puolesta. Koululakkolaisten viesti on selvä: aikuisten on otettava vastuu tarvittavista yhteiskunnallisista muutoksista.

Samalla ilmastolakkoilu on herättänyt kritiikkiä. Keskustelun kääntäminen muun muassa ilmastolakkolaisten kännyköihin ja muihin kulutustottumuksiin antaa vääristyneesti ymmärtää, että ekologisissa elämäntavoissa onnistuminen olisi kiinni vain yksilöstä.

Vähemmälle huomiolle jää silloin se, pitääkö epäekologisia vaihtoehtoja edes olla tarjolla, miksi niitä markkinoidaan ja miksi ympäristölle hyvät valinnat ovat usein kalliimpia. Koko yhteiskuntamme tarvitsee elämäntaparemonttia, jossa ympäristöystävällisestä elämästä tehdään mahdollisimman helppoa kaikillle.

Joko tai -ajattelun sijasta rakentavampaa on sekä että -ajattelu.

Jokaisen kannattaa tehdä parhaansa omien elämäntapojensa korjaamisessa. Oman perheenkin kulutustottumuksiin voi yrittää vaikuttaa. Voi ottaa mallia ja saada inspiraatiota ihmisiltä, jotka jo elävät ympäristövastuullisesti. Voi käyttää hiilijalanjälkilaskuria.

Samalla saa ja pitää vaatia poliitikoilta toimia, vaikka itse ei olisi täydellinen. Lakkoilemalla, marssimalla, kirjoittamalla, äänestämällä…

PS.

Tämä kirjoitus on vastaus myös 13-vuotiaalle nuorelle, jonka äiti kirjoitti minulle luettuaan Sanna Hyyhön ja minun ilmastoviestinnän psykologiaa käsittelevän kirjoituksen Helsingin Sanomissa. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005994821.html Äiti pyysi kirjoittamaan aiheesta arkikielisemmän, myös nuorille suunnatun version: ”Ilmastolakko Turku -tapahtumaan osallistuva 13-vuotiaamme tuskaili viimeksi eilen vastaustaan niille, joiden mielestä hänen ei pitäisi / kannattaisi osallistua lakkoon ellei itse elä kuten saarnaa.” Toivottavasti tämä teksti antaa joitakin ajatuksia, miten vastata.

Myös moni koululakkolainen on osuvasti vastannut ilmastolakkoilijoihin kohdistuvaan kritiikkiin. Valittakoon tähän esimerkiksi Lindan bloggaus aiheesta Kuusi vastausta nuorten ilmastolakon kritisoijille: https://www.ylakarjala.fi/blogit/kuusi-vastausta-nuorten-ilmastolakon-kritisoijille

Tammikuu 2019. Suomessa odotetaan lumimyrskyä, kun aloitamme matkan kohti Englantia. Mietin mahtaako tuisku tukkia junaliikenteen, mutta pian Tukholman jäätyä taakse lumi katoaa kokonaan. Ajoittain räntäsade piiskaa paljasta maisemaa. Kööpenhaminassa hyhmäinen sade ei osaa päättää, tulisiko alas kiinteässä vai nestemäisessä olomuodossa.

Hampurista lähdettyä aamunsarastus lupaa aurinkoista päivää. Juna sukeltaa vuoroin sumupilveen, vuoroin ohikiitävät radanpientareet paistattelevat auringossa.

Puolenpäivän maissa saavumme Kölniin. Brysselin-junan lähtöön on vain puoli tuntia, mutta verryttelemme jäseniä kävelemällä aseman viereiselle aukiolle, jota on jo liki vuosituhannen ajan hallinnut massiivinen goottilainen tuomiokirkko. Huomion varastaa tällä kertaa kuitenkin aukiolle kokoontunut väkijoukko.

Parisataa ihmistä, pääasiassa teinejä, on kokoontunut aukiolle selvästi osoittamaan mieltään. Bongaamme Extinction Rebellion -liikkeen tunnuksen. On perjantai. Palaset loksahtavat kohdalleen ja saamme asialle pian varmistuksen: ”Schulstreik fürs Klima”, julistaa kyltti. Nuoret ovat perjantaisessa koululakossa ilmaston puolesta, kuten niin monessa kaupungissa ympäri maailmaa. Helsingissäkin on samana aamupäivänä istuttu jokaperjantaiseen tapaan Eduskuntatalolla.

Kiertely väkijoukossa paljastaa lisää kylttejä, ja aukion kiveys on piirretty väriliiduilla täyteen iskulauseita. ”Thx Greta”, lukee suurin vaaleanpunaisin kirjaimin, ja jättiläismäinen Fridays for Future -teksti peittää melkein puolet aukiosta. Monessa kyltissä puhutaan tulevaisuudesta:

• Zukunft statt Kohle (Tulevaisuus hiilen sijaan)
• Wozu Bildung ohne Zukunft? (Miksi kouluttautua ilman tulevaisuutta?)
• Wir lassen uns nicht, die Zukunft wegbaggern (Emme anna kaivaa pois tulevaisuutta)
• ABI? wofür, wenn es uns in den Händen wegschmilzt? (Miksi päntätä ylioppilastutkintoon, kun homma sulaa käsiin?)

Aukiolla lauletaan, tanssitaan ja pidetään puheita suurella sydämellä. Kun käännymme takaisin asemalle ehtiäksemme junaan, matkaseurani pyyhkii silmänurkkiaan. On koskettavaa nähdä nuorten laittavan itsensä likoon paremman maailman puolesta. Sitä samaa, mitä me olemme tehneet kotona Suomessa, tehdään täälläkin. Tulee tunne, että ilmastoliike on todella saamassa tuulta siipiensä alle, kun siihen voi törmätä aivan odottamatta ja yllättäen. Muutosta on ilmassa, ja muutosta tekevät nyt erityisesti nuoret.

Samanlaista liikutusta koin syksyn 2018 ilmastomarssilla Helsingissä, kun astelin Senaatintorille, jonka peitti laidasta laitaan valtava, kirjava, kymmentuhatpäinen ihmismeri. Olen osallistunut vuosien varrella useisiin ilmastomielenosoituksiin ja hieman nolona kilkutellut herätyskelloa Narinkkatorilla, jossa kourallinen ihmisiä yrittää herätellä aamu-unisia työmatkalaisia ilmastonmuutoksen todellisuuteen. Tuhansiin nousevan väkijoukon kannattelemana marssiminen oli ainutlaatuinen ja voimauttava kokemus, mutta toivon, että se oli vasta esimakua siitä vahvasta ilmastoliikkeestä, joka nousee vastaamaan aikamme suurimpaan haasteeseen.

Kuvittele, mitä tapahtuisi, jos joka perjantai eduskuntatalojen ja hallintorakennusten portaat ympäri maailmaa peittyisivät ilmastomielenosoittajista. Mitä tapahtuisi, jos valtaosa nuorista järjestelmällisesti kieltäytyisi menemästä kouluun perjantaisin ennen kuin päättäjät suhtautuvat ilmastokriisiin tilanteen edellyttämällä vakavuudella? Entä jos me kaikki ilmastosta huolestuneet kieltäytyisimme jatkamasta elämää kuten ennenkin ja sen sijaan yksinkertaisesti istuisimme yhdessä alas ja toteaisimme, että tämä ei käy?

Ilmastonsuojelun vaikeus on siinä, että elämän jatkaminen kuten ennenkin on vielä toistaiseksi petollisen helppoa. Jossain vaiheessa se käy mahdottomaksi, mutta silloin on jo myöhäistä toimia.

Seuraavan kerran Helsingissä pääsee marssimaan 6. huhtikuuta. Perjantaimielenosoituksia järjestetään viikoittain ympäri Suomea. Joko sinun kuntasi kunnantalo on todistanut samaa kuin Kölnin tuomiokirkko?

Anni Granroth on biologian ja maantiedon opettaja ja Ilmastovanhempien jäsen, jota huolestuttaa lasten oikeuksien toteutuminen ilmastonmuutos-kysymyksissä.

Perjantaina 11. tammikuuta 2019 nuoret järjestivät ensimmäisen ilmastolakon Suomessa. Viesti päättäjille ja päätöksiin vaikuttaville oli selvä: älkää pelleilkö tulevaisuudellamme.

Loppuvuodesta 2018 julkaistu hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n väliraportti sai Suomessakin ansaittua medianäkyvyyttä. Ilmaston lämpeneminen on ollut odotettua nopeampaa ja lämpenemisen seuraukset ennusteita rajumpia. Suhteellisen turvallisena pidettyä keskilämpötilan nousun raja-arvoa viilattiin kahdesta asteesta 1,5 asteeseen.

Hetken aikaa julkinen keskustelu vaikutti siltä, että paniikkinappulat on viimeinkin painettu pohjaan ja ilmastonmuutoksen hillinnästä tulee ykköstavoite niin kansallisessa kuin kansainvälisessä politiikassa. Nopeasti ilmastonmuutos kuitenkin katosi uutisotsikoista ja suomalaisten laskenut syntyvyys sai vuorostaan poliittisen keskustelun huomion.

Nuorten turhautumista tilanteeseen on helppo ymmärtää. Ilmastonmuutos ei ole kadonnut minnekään. Katastrofiennusteet ovat edelleen olemassa, näitä ennusteita pelottavampaa on ainoastaan kasvava ennustamattomuus. Miten suunnitella elämäänsä ja tulevaisuuttaan, kun tulevaisuuden suunta on täysin ennustamaton?

Perjantaina olin todistamassa, kun sadat nuoret kokoontuivat eduskuntatalolle osoittamaan mieltään tulevaisuutensa puolesta. Ilmapiiri oli vakava mutta hyväntuulinen. Nuoret saivat toiminnallaan paljon huomiota, kansanedustajat keskustelivat heidän kanssaan ja media reagoi tapahtumaan innokkaasti. Koululaislakon viesti on selvä: miksi opiskella tulevaisuutta varten, jos tulevaisuus ei kiinnosta muutakaan yhteiskuntaa?

Nuorten ilmastolakko Eduskuntatalolla 11. tammikuuta 2019. Kuvat: Anni Granroth.

Lakkoilu on herättänyt myös kritiikkiä. Lakkoa järjestäneiden oppilaiden rehtori koki, että lakkoilu ja luvaton poissaolo koulusta ovat vääränlaisia tapoja vaikuttaa ilmastonmuutoskeskusteluun. Mitä muita keinoja vielä äänestysiän ulkopuolella olevilla nuorilla on saada äänensä kuuluviin? Eipä hurrattavan paljon. Samalla on hyvä muistaa, että juuri nämä nuoret joutuvat elämään tämän päivän päätösten seurausten kanssa.

Haastatteluissa monet nuorista kertoivat, että opettajat olivat antaneet oppilaiden osallistua mielenosoitukseen ilman poissaolomerkintää. Nuoria oli kannustettu toimimaan aktiivisesti oman viestinsä välittämisessä. Tuo viesti on äärimmäisen tärkeä. Puheita on pidetty tarpeeksi, nyt on pakko toimia. Juuri kannustusta ja tukea nuoret ansaitsevat.

Vanhemmilla sukupolvilla ei ole varaa ryhtyä moralisoimaan ilmastolakkoilijoita tottelemattomuudesta, vaan nyt on peiliin katsomisen paikka. Samalla kun me tuskailemme muovipussi-kestokassi-valintojen keskellä ja suremme lomalentojen ilmastokuormitusta, nuoret pelkäävät, että heillä ei ole tulevaisuutta. Turvallista aikuisuutta, vanhuutta, mahdollisuutta lapsenlapsiin. Yhteiskunnan rakenteiden on muututtava, nopeasti ja laajasti, ja muutos on aloitettava tänään. Se kaikki on vaivan arvoista. Peliä ei ole vielä menetetty; me voimme rakentaa nuorille ja lapsille maailman, jossa ilmastokriisi on selätetty.

Suomelle valitaan uusi eduskunta huhtikuussa 2019. Silloin kaikilla äänioikeutetuilla on tuhannen taalan paikka vaatia vaaliuurnilla ilmastotekoja. Nyt on pakko!

Anton Schalin on tuore isä ja ammatiltaan tutkija. Hän harrastaa lukemista ja kuntoilua kun ehtii.

Lapsena suosikkikirjani oli Mauri Kunnaksen mainio Avaruuskirja. Sen kaunis vesivärikuvitus ja mielenkiintoisella tavalla esitetyt astronomiset tiedot sytyttivät tähtitieteeseen ja avaruuteen kiinnostuksen, joka on jatkunut läpi elämän. Kirja oli minulle hyvin erityinen, se oli toisenlainen kuin muut kuvakirjat joita minulle tuolloin luettiin. Tuon kirjan kanssa koin jotain, mitä en tuolloin, hädin tuskin kouluikäisenä tenavana, oikein osannut sanoittaa tunteiksi.

Yhdellä kirjan aukeamista käytiin läpi Auringon elinkaari varhaisesta tähtisumusta punaiseksi jättiläiseksi, joka aikanaan puhaltaa uloimmat kerroksensa avaruuteen jättäen jälkeensä vain hitaasti himmenevän valkoisen kääpiötähden. Prosessiin kuluu miljardeja vuosia, mutta siitä huolimatta sen ymmärtäminen oli järisyttävä kokemus. Vaikka en ole sitä tuolloin enää todistamassa, jonain päivänä aurinko peittää noustessaan koko horisontin, meret ovat kiehuneet tyhjiin ja kaikki elämä Maan päällä on sammunut.

Tuon ikäisenä tällaista ymmärrystä ei oikein osannut käsitellä. Tunne ei ollut mitään Noidan käsikirjan lukemisesta syntynyttä mielikuvituspelkoa, vaan ensimmäisiä eksistentiaalisen ahdistuksen hetkiä. Koko arkinen elämä ja olemassaolo tuntuivat jotenkin tyhjiltä, ja ajatus auringon hiipumisesta pimeään avaruuteen, vaikkakin vasta käsittämättömän pitkän ajan kuluttua, toi omituisen yksinäisyyden tunteen. Luulisi, että tämän jälkeen olisin halunnut pysytellä kaukana kaikesta mikä mitenkään muistuttaa tähtitieteestä, mutta mitä vielä – luin siitä kaiken mitä käsiini sain. Se lisäsi ymmärrystä, mutta ei poistanut pelonsekaista kunnioitusta maailmankaikkeutta kohtaan. Vielä aikuisiälläkin tavoitan melko helposti tunteen mitättömyydestä ja merkityksettömyydestä avaruuden mittaamattomien syvyyksien edessä.

Kuva: Felix Mittermeier (pexels.com)

Miten tämä liittyy ilmastonmuutokseen? Ymmärrys ekologisista kriiseistä, elämän rajallisuudesta tai avaruuden mittasuhteista ovat eräänlaisia makrotason perspektiivejä, jotka havahduttavat näkemään asiat suuressa mittakaavassa. Arkinen elämä näyttäytyy hetkellisesti vain pienenä prosessina valtavassa maailmassa, joka toimii omien lakiensa mukaan. Tällaisista näkökulmista katselu voi ottaa vatsanpohjasta, mutta niihin tutustuminen on tärkeää, jotta voi ylipäätään alkaa hahmottaa paikkaansa maailmassa.

Jos tällaisista ajatuksista kuitenkin tulee koko elämää määrittävä tausta, ajautuu pian toimintakyvyttömäksi. Laajakulmaperspektiivi helposti ikään kuin värjää arkielämän sävyillään, jolloin kaikkea toimintaansa alkaa tiedostamattaankin suhteuttaa tähän laajempaan kuvaan. Ilmastonmuutoksen globaali näkökulma saattaa tuntua todemmalta ja objektiivisemmalta kuin jokapäiväisen arjen sammakkoperspektiivi, jolloin näkökulmat asettuvat toisiaan vastaan.

Yksi syy tähän voi olla se, että yhteiskunnallisella tasolla ilmiötä ei vieläkään oteta riittävän vakavasti; tällöin arkikokemus saattaa samaistua yhteiskunnan business-as-usual-konsensukseen ja tuntua valheelliselta. Yhdessä vaakakupissa on hieman karrikoiden jokapäiväinen automarkettien, iltapäivälehtien ja mainostulvan pumpuli, toisessa taas reaalimaailmaan kuuluva ekokriisi. Millaista olisikaan elää yhteiskunnassa tai maailmassa, jossa poliittisia päätöksiä ohjaisi vastuu niiden vaikutuksista luonnonympäristöille ja tuleville sukupolville eikä seurauksista välinpitämätön loputtoman kasvun ja voitontavoittelun logiikka?

Toinen syy näkökulmien vastakkainasetteluun voi olla yksinkertaisesti se, että ilmastonmuutos pelottaa: voimakkaita negatiivisia tunteita herättävät ajatukset vievät helposti huomion ja johtavat huolen sävyttämiin ajatuskuvioihin. Mieli kiinnostuu vahvoja tunnereaktioita aiheuttavista ilmiöistä – saan suuren ihmisjoukon jakamattoman huomion helpommin puhumalla sodan uhasta kuin saksan epäsäännöllisten verbien taivutuksesta. Ahdistuksen yhteydessä käynnistyvät usein tutut, monesti tiedostamattomat reagointimallit, jolloin mielikuvien ja assosiaatioiden ketjut yksittäisestä uutisesta tai artikkelista voivat lyhyessä ajassa johtaa todentuntuisiin johtopäätöksiin maailman tilasta tai ihmisluonnosta.

Jotta ilmastonmuutoksen laajakulmaobjektiivi ei muodostuisi ainoaksi näkövinkkeliksi maailmaan, on sen vastapainoksi hyvä keskittyä pieneen ja konkreettiseen. Välittömän kokemuksen tarkkailu on hyvin erilainen perspektiivi kuin ekologisten kriisien globaali ja tulevaisuuteen suuntautuva katse. Miltä tämä keho tuntuu juuri nyt? Missä kohtaa kehoa tämä tunne tuntuu? Millaista on hengittää tämän kokemuksen kanssa? Ahdistus, pelko ja suru tuntuvat usein fyysisessä kehossa kireytenä ja puristuksena, joten voi helpottaa jos antaa niille tilaa ja tunnustelee sitä laajempaa kokemuksen kenttää, jossa ne ilmenevät. Joskus tilannetta voi avata jo se, että muistaa huolestuttavienkin ajatusten olevan vain ajatuksia, jotka tapahtuvat osana laajempaa kokemusta – näköhavaintojen, tunneaistimusten ja kuultujen äänien yhteydessä.

Nykyajan viriketulvassa on suorastaan radikaali teko istua tekemättä mitään. Terveyskeskuksen odotusaulassa, bussissa tai kaupan jonossa on jo harvinaista nähdä jonkun vain olevan, ilman puhelinta tai kuulokkeita – odottamassa, matkustamassa, kokemassa maailmaa. Ranskalainen matemaatikko, fyysikko ja filosofi Blaise Pascal (1623–1662) on sanonut, että kaikki ihmiskunnan ongelmat johtuvat ihmisen kyvyttömyydestä istua hiljaa huoneessa itsekseen. Tämä on toki lähinnä aforistinen lausahdus, mutta siinä on jotain perääkin. En tarkoita, että ilmastonmuutoksen ongelmavyyhti ratkeaa sillä, että ihmiset istuisivat hiljaa paikallaan, vaikka tällaiseenkin toiveajatteluun törmää ajoittain. Sen sijaan ajoittainen uutistulvan ja levottomuuden katkaiseminen voi tuoda mielekkään tauon epätoivon ja ahdistuksen sävyttämistä ajatuksista, jotka ovat kaikille ilmastonmuutokseen vähänkään tutustuneille varmasti tuttuja.

Mielen rauhoittaminen on pitkäjänteisen muutostoiminnan kannalta hyödyllinen taito. Ilmastonmuutoksen herättämien tunteiden käsittely ja niiden kanssa oleminen ei tarkoita sitä, että olisi pyrittävä jotenkin tunteidensa herraksi. Kyse ei myöskään ole siitä, mikä perspektiivi on oikea tai väärä. Ennemminkin kyse on siitä, millaisten näkökulmien käyttäminen edistää omaa hyvinvointia ja toimintakykyä sekä arjessa että ilmastonmuutoksen vastaisen toiminnan parissa.